Ajankohtaista

Uusien teknologioiden hyväksyttävyyden ja haluttavuuden pohdinnassa on tärkeää tuoda eettiset kysymykset julkiseen keskusteluun. Elämänlaadun parantaminen tulisi nostaa tärkeimmäksi teknologiasuunnittelun päämääräksi.

Hän työskentelee vanhusten palvelutalossa. Työssään hän on täsmällinen ja rationaalinen. Hän kohtelee kaikkia tasapuolisesti ja samalla pieteetillä. Hän on aina hyvällä tuulella, ja hänellä on harvinainen kyky hyväksyä tyynesti tosiasiat. On liioittelua sanoa, että hän rakastaisi hoidettaviaan. Mitä rakkaus tarkoittaa? Ehkäpä hän vain välittää heistä, mutta toisaalta, mitä välittäminenkään on? Hän on yhtä aikaa avarakatseinen ja rajoittunut. Vaikka työyhteisö ei pidä häntä repäisevänä, pikemminkin värittömänä, hän on totaalisen sitoutunut työhönsä – eikö se riitä?

Työyhteisössä häntä myös katsotaan usein epäillen, eikä häneen aina luoteta, sillä hän kärsii kognitiivisen toimintakyvyn heikkoudesta: hänen muistinsa on kapea ja puhetyylinsä, noh, hieman jäykkä. Myös hänen sensomotorinen toimintakykynsä on heikko. Hän ei pysty kumartumaan kunnolla, ei poimimaan pudonnutta pilleriä lattialta, eikä sitä sängyn alta etsittyään enää nousemaan pystyyn.

Hän on robotti. RAI-luokituksen mukaan hän on toimintakyvyltään useiden hoidettaviensa kanssa jotakuinkin samalla tasolla. Olkoonkin, että hänen muistivarantonsa on laaja, hänen osaamisensa on hyvin kapeasti suuntautunut. Se on täydellistä lääkkeiden jakamisessa, mutta asiakkaiden tunnetilojen ymmärtämisessä se on toistaiseksi hyvinkin heikko.

Pitääkö älykkäälle robotille antaa ihmisoikeudet?

Teknologiakeskustelun ei tulisi antaa huijata meitä ajattelemaan, että robotti on enemmän kuin kone. Että se voisi olla ystävä tai hoivaaja, tai että se pystyisi olemaan tätä omasta tahdostaan. Maailmankuulu amerikkalainen teknillinen korkeakoulu Massachusetts Institute of Technology kyseli jo 1970 Nobel-palkinnon saaneilta henkilöiltä ”voiko älykästä robottia pitää ihmisenä ja onko sille annettava ihmisoikeudet? Voidaanko robotille antaa Nobel-palkinto, jos se tekee merkittävän keksinnön? Pitäisikö ryhtyä toimiin todella älykkään tietokoneen kehittämisen ehkäisemiseksi?”.

Maailmamme on nyt, 50 vuotta tuon keskustelun jälkeen keskellä tekoälyn kilpavarustelua, ja yllä esitetyt kysymykset ovat tulleet polttaviksi. Digitalisaatio on olennainen osa arkeamme, ja sen vaikutus näkyy myös hoivatyössä ja ikäihmisten arjessa. Oppivaa tekoälyä pystytään jo soveltamaan robottien sosiaaliseen toimintaan, ja lupaavia askeleita on robotiikassa otettu myös tunteiden ymmärtämisen alueella. Siksi yksi kuumista robotiikan kehitysalueista onkin palvelu- ja hoivarobotiikka.

Eettiset kysymykset

Uusien teknologioiden hyväksyttävyyden ja haluttavuuden pohdinnassa on tärkeää tuoda eettiset kysymykset julkiseen keskusteluun. Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ETAIROS-hankkeessa pyritään edistämään tekoälyä koskevaa sääntelyä yhteiskunnassa sekä kehittämään menetelmiä tekoälyn eettiseen suunnitteluun.

Hyvin vähän on pohdittu, millaisia eettisesti positiivisia vaikutuksia uudet tehnologiat voisivat vanhusten elämään tuoda.

Hankkeessa tarkastellaan konkreettisesti tekoälyn eettisiä ulottuvuuksia erilaisten käyttötapausten kautta. Näitä ovat mm. turvallisuus, liikenne, ikääntyminen ja sosiaali- ja terveydenhuolto. Koska tekoälyn eettisten kysymysten hahmottaminen, kuten eettiset kysymykset yleensä, vaatii keskustelua, diskurssia, tavoitteena on saada mahdollisimman laaja-alaisesti eri sidosryhmien ääni kuuluville yhteistä tulevaisuuttamme pohdittaessa.

Filosofisena tieteenalana etiikka on kiinnostunut siitä, onko jokin moraalisesti hyvää vai pahaa. Tämän ymmärtäminen voi perustua selkeille säännöille ja toimintaohjeille, mutta hyvin usein eettinen ajattelu on kriittistä pohdintaa siitä, mikä tekee ihmisestä tai toiminnasta hyvän ja arvokkaan. Eettinen ymmärrys ei siis ole pysyvä olotila, vaan sitä tulee kehittää ja pitää yllä.

Ikäteknologian vaikutuksia ihmisten arkeen ja yhteiskuntaan on eettisessä mielessä arvioitu useimmiten haitan tekemisen ja uhkakuvien näkökulmasta. Hyvin vähän sen sijaan on keskitytty pohtimaan, millaisia eettisesti positiivisia vaikutuksia uudet teknologiat voisivat vanhusten elämään tuoda.

Teknologia- ja palvelukehityksessä tulisi olla valmiita ottamaan myös riskejä, jotta päästään tavanomaisen yläpuolelle ja uusien, arkea parantavien innovaatioiden kehittyminen mahdollistuu. Näennäiseettiseen keskusteluun ei ole aikaa.

Elämänlaadun parantaminen teknologian avulla

Jotta voisi suunnitella tulevaisuutta, täytyy ymmärtää menneisyyttä. Olen usein kirjoittanut teknologian elämäkeskeisen suunnittelun näkökulmasta (designing for life). Sen keskeinen sisältö on elämänlaadun parantamisen nostaminen tärkeimmäksi teknologiasuunnittelun päämääräksi. Tämä on mahdollista vain ymmärtämällä niitä elämänmuotoja, sitä arkea, jota ihmiset elävät.
Nyt tarvitsemme elämäkeskeisen etiikan näkökulmaa: Tahdommeko jonkin teknologian arkeemme vain siksi, että sen kehittäminen on mahdollista? Tai että kyseinen teknologia todennäköisesti tekisi elämästämme helpompaa? Mihin vedämme rajan sen suhteen, mikä on mahdollista ja mikä on haluttavaa?

Vaikka yksinkertaisia vastauksia ei ole olemassa, on tärkeää esittää kysymyksiä ja käydä keskustelua. Se mikä helpottaa tai parantaa yhden ihmisen elämää ei välttämättä ole toiselle tai kaikille hyväksi.

Hoivatyön kehittämisessä on hyvä muistaa, että teknologiaa käyttöön otettaessa muutetaan aina samalla tietyssä määrin ihmiskeskeisyyden ympärille perinteisesti rakentunutta toimintakulttuuria. Muuttuvatko samalla hoivatyön arvot, ja mikäli muuttuvat, keiden käsissä arvomuutos on?

Isaac Asimov kirjoitti toisen maailmansodan aikana kolme robotiikan perussääntöä: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä saattaa tätä vahingoittumaan. 2. Robotin on noudatettava ihmisten määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa ensimmäisen säännön kanssa. 3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan niin, etteivät robotin toimet riko ensimmäistä eivätkä toista sääntöä.

Ihmiset tulevat aina olemaan ainutlaatuisia ja kykenevämpiä kuin robotit. Robotit ovat hyödyllisiä toistoa vaativissa raskaissa tehtävissä. Ne voivat helpottaa hoitajan työtä nostoavustajina tai lääkkeen annostelijoina. Ehkä ne ovat tulevaisuudessa riittävän lempeitä avustamaan yksinäistä vanhusta suihkussa.

Mihin vedämme rajan sen suhteen, mikä on mahdollista ja mikä on haluttavaa?

Luulenpa, että itse suostuisin hyvinkin robotin kylvettämäksi mieluummin kuin joka viikko vaihtuvan ventovieraan kylvettäjän katseiden alle. Jospa kylvettäjärobotin (tai ehkä se olisi pelkkä käsivarsi suihkuhuoneen seinässä) kosketuksen voisi vielä säätää yksilöllisesti sopivan pehmeäksi ja lämpimäksi. Joku voi haluta kunnon ”saunaharjamaista” otetta selän pesussa, kun joku toinen taas suostuisi mieluummin ”pesulapunpehmeään” käsittelyyn.

Inhimillinen vuorovaikutus sen sijaan toteutuu minun osaltani muunlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Sitä paitsi inhimillisten tunteiden ja ihmisyyden mallintaminen algoritmien avulla tuskin tulee koskaan täydellisesti toteutumaan, mutta toimivia ratkaisuja on mahdollista kehittää.

Kehitystyö tulee pysymään aina ihmisten käsissä. Ihmiset tulevat aina kaipaamaan inhimillistä vuorovaikutusta, robotit sen sijaan tulevat aina vaatimaan ihmisen valvontaa.

Teksti: Jaana Leikas, FT, johtava tutkija VTT, kognitiotieteen dosentti Jyväskylän yliopisto

Teksti on julkaistu alun perin Vanhustyö-lehdessä 2/2020. Kuva Shutterstock.