Ajankohtaista

Saimaan saaressa pikkuinen torppa,
Istuu portailla Nestori Miikkulainen.
Huuliharppuaan soittaa, ja norppa
Nousee pinnalle pärskähtäen.
Aallon alla se suunnisti soittajan luo,
Sille tuttua tutumpi on sävel tuo.
Laulu kertoo näin mitä on yksin kun jää,
Hyvin hylje sen ymmärtää.

Moni meistä tunnistaa Juha Vainion säveltämän ja sanoittaman laulun, jonka kulku on melankolinen ja varsin yksinäinenkin. Se nostaa hienolla tavalla esille tälle ajalle tärkeitä teemoja. Yksinäisyyden rinnalla laulun sanoissa kulkee ajatus luontoyhteydestä ja ystävyydestä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen ja tuovat siihen merkityksellisyyttä.

Mutta minkä takia ihmisestä toisinaan tulee ikääntyessään yksinäinen Miikkulainen?

Toimijuuden näkökulmasta kysymys on kiinnostava. Laulussa maaseutu tyhjenee ja yksin jääminen näyttäytyy vääjäämättömänä. Toisaalta henkilö on voinut kokea sosiaalisissa suhteissaan jotakin epämiellyttävää ja ei tämän vuoksi hakeudukaan toisten seuraan.
Kokemus voi syntyä siitäkin, että ei osaa tai koe osaavansa toimia sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Ehkä joissakin ihmisissä saattaa pohjimmiltaan olla miikkulaisuutta – toisissa enemmän ja toisissa vähemmän – ja että se tuntuu juuri oikealta ja turvalliselta tavalta elää. Vaihtoehtoja on paljon.

Kuitenkin silloin, kun laulun yksinäinen miikkulaisuus on epätoivottua, on yksinäisyyden kokemus surullinen ja täynnä kaipausta. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvät toiveet ja halut eivät kohtaa koetun todellisuuden kanssa, mistä syntyy eräänlainen yksinäisyyden kuilu. Kuten Miikkulainen, moni haluaisi kuilun yli tavalla tai toisella taiteilla, mutta syystä ja toisesta se ei aina onnistu.

Yksinäisyyden kuilu rakentuu usein vertailun ympärille: tämänhetkinen arvio omasta tilanteesta peilautuu menneisiin kokemuksiin ja toisaalta myös muiden ihmisten sosiaaliseen elämään. Kuilu voi syntyä elämässä yhtäkkiä tai vähitellen. Yksinäisyys onkin jatkuvassa muutosliikkeessä menneen, nykyisen ja tulevan välillä. Nämä kaikki aikatasot ovat meissä aina läsnä, muokaten suhtautumistamme itseen ja muihin, yksinäisyyteen ja samalla vanhenemiseen.

Norppa tuo laulussa esille luontoyhteyden ja metaforan Miikkulaisen luotetusta ja merkityksellisestä toisesta, vertaisesta, joka yksinäiseltä ihmiseltä monesti puuttuu. Erityisesti korona-ajassa monet meistä ovat löytäneet luonnosta heijastelupintoja omaan elämäämme, kokemuksiimme ja olemiseemme. Luontosuhde onkin jokaiselle omanlaisensa. Luonnossa mieli kirkastuu ja virkistyy. Luonnon äärellä oleminen antaa voimaa, avaa uusia ajatuspolkuja ja on nautinnon lähde.

Monelle meistä luonto toimii myös sukupolvia yhdistävänä voimana. Niin mökkisaaren laiturilla kuin lähimetsän suojassa voi kokea olevansa osa sukupolvien ketjua, yhteydessä sekä menneisiin että tuleviin polviin.

Miikkulainen asuu saaressa luonnon keskellä, mutta kaikilla luonto ei ala kotiovelta. Tai vaikka alkaisikin, sinne ei välttämättä pääse esimerkiksi toimintakyvyn heikennyttyä. Jos ihminen ei pääse luontoon, on tärkeä miettiä keinoja tuoda luonto lähelle ihmistä. Viherkasvien hoitaminen tai lintulaudan vierailijoiden tarkkailu ikkunaruudun takaa on monen mielipuuhaa. Luonto löytyy monesta paikasta, esimerkiksi taiteesta, ruoasta ja monista arkisista asioista. Yhteys luontoon voi säilyä, vaikka ulko-oven kynnystä ei aina pystyisi ylittämäänkään.

Mielikuva mummosta kissoineen istuu tiukasti edelleen vanhuuden kuvastoon. Eikä suotta, onhan eläimillä myös yksinäisyyden lievittämisessä tärkeä roolinsa. Viirun ja Pesosen tarinoissa kissa on vanhan miehen paras kaveri – ja niin on monesti oikeassakin elämässä. Oma lemmikki tuo elämään merkityksellisyyttä, iloa ja rytmiä. Hoivakodeissa ja palvelutaloissa monia iäkkäitä ilahduttavien koirien, alpakoiden, ponien, lampaiden tai vaikkapa kanojen läsnäololla on tutkitusti hyvinvointivaikutuksia.

Muutama vuosi sitten suomalaisilta selvitettiin laajassa kyselyssä, mikä meille on pyhää. Tällä tarkoitettiin asioita, joista ei voi neuvotella. Asioita, jotka ovat yksiselitteisesti tärkeitä. Rakkauden ja läheisten ihmisten jälkeen pyhimmäksi asiaksi nousi luonto, jonka lähes puolet mainitsi itselleen pyhäksi asiaksi. Yhtä moni suomalaisista koki pääsevänsä yhteyteen Jumalan tai muun suuremman voiman kanssa luonnossa liikkumalla. Tässä on varmasti yksi syy sille, miten luonto voi vähentää yksinäisyyden kokemusta – luonnossa ei koeta olevan yksin.

Voi olla, että Saimaan saaressa Miikkulainenkin mietti, mikä hänelle on ja on ollut tärkeää. Kaivaten − mutta toisaalta samalla saaden lohtua ja merkityksellisyyden kokemuksia ympäröivästä luonnosta.

Teksti: Anu Jansson, Elisa Tiilikainen ja Jari Pirhonen