Ajankohtaista

Ikäihmisten hoivan asiakasmaksut ovat sekava kokonaisuus, jota myös istuva hallitus pyrkii selkeyttämään. Varallisuuden valjastaminen hoivan rahoittamiseksi voisi tuoda pienelle osalle iäkkäistä enemmän valinnanvaraa, mutta hoivaköyhyyttä tai julkisen talouden haasteita se ei ratkaisisi.

Teksti: Kaisa Saario, Mustread

Vaihtoehdot ovat asiakasmaksujen korottaminen tai verojen korottaminen, sanoo Kuntaliiton sosiaali- ja terveysasioista vastaava johtaja Tarja Myllärinen.

“Mutta se jos mikä on äärimmäisen poliittinen kysymys.”

Puhe on ikäihmisten hoivapalveluihin tarvittavasta rahasta, jonka tarve lisääntyy nopeasti. Pelkästään pitkäaikaishoidon menot ovat jo nyt reilu kaksi prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, ja sekä valtiovarainministeriö että OECD ennustavat suhteen lähes tuplaantuvan vuoteen 2060 mennessä.

Pitkäaikaishoidon ja kotihoidon julkisesti rahoitettu osuus on nyt noin viisi miljardia euroa vuodessa, ja valtiovarainministeriön arvion mukaan summa kaksinkertaistuu kahdessa vuosikymmenessä. Luku koskee vanhusten lisäksi myös vammaisten hoitoa ja sisältää myös rahamuotoiset etuudet.

Sote-uudistuksen on tarkoitus keventää kustannusten nousupainetta. Toisaalta ikääntyneiden määrä kasvaa niin nopeasti, että nousu on joka tapauksessa nopeaa, jos palvelutasosta ja -laadusta halutaan pitää kiinni.

Yhtälö on nostanut jälleen esiin kysymyksen siitä, minkä verran ikäihmisten voidaan vaatia itse osallistuvan hoivansa rahoittamiseen – ja pitäisikö heidän varallisuutensa huomioida maksuissa nykyistä enemmän tai jopa purkaa rahaksi. Helsingin Sanomat nosti varallisuuden realisoimisen hoivan rahoittamiseksi jopa eduskuntavaalien vaalikoneväitteisiinsä.

Aihe on vähintääkin arka, vaikkei sentään suoranainen tabu.

Nopea vastaus on, että tarkkaa vastausta ei ole. Asiakasmaksuja, varallisuuden mahdollista huomioimista maksuissa sekä näiden vaikutuksia hoivapalvelujen käyttöön ja julkiseen talouteen on tutkittu Suomessa hyvin vähän. Se on hyvin erikoista ottaen huomioon, miten suuresta menoerästä on kyse.

Pitkä vastaus on, että jos ikäihmisten tai heidän läheistensä vastuuta hoivasta lähdetään entisestään lisäämään, se pitää tehdä todella harkiten, jotta kaikki pysyvät kyydissä.

1. Miten asiakasmaksut määräytyvät?

Ikäihmisten hoivapalvelujen asiakasmaksut ovat melkoinen viidakko.

Perusperiaate on, että hoivamaksut määräytyvät pääosin tulojen eli useimmiten pääosin eläkkeen perusteella. Pitkäaikaisesta laitoshoidosta ikäihminen maksaa koko eläkkeensä vähennettynä suojaosuudella, joka jää hänen henkilökohtaisiin menoihinsa. Asiakasmaksulaissa säädetään, että laitoshoidon maksu voi olla korkeintaan 85 prosenttia hoidossa olevan nettokuukausituloista, ja käteen on jäätävä vähintään 108 euroa.

Sen sijaan tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista ei säädetä laissa mitään, ja kuntien käytännöt ovatkin varsin kirjavat. Perusmaksun päälle voi tulla monia erikseen hinnoiteltuja palveluja, joiden hinnat määräytyvät eri kunnissa eri tavoilla.

Erot voivat olla merkittäviä: Esimerkiksi MTV selvitti keväällä, että keskituloisen tehostetun palveluasumisen asiakkaan asiakasmaksu on Tampereella 747 euroa kuukaudessa, kun Lappeenrannassa hinta on 989 euroa kuussa. Vuotuinen ero pelkästään asiakasmaksuissa on siis yli 2 900 euroa.

Kuntien vanhuspalvelujen maksutuotto on Kuntaliiton Myllärisen mukaan nykyisin noin 15 prosenttia kokonaiskäyttökustannuksista.

Yksittäisissä palveluissa ja yksittäisen käyttäjän kohdalla asiakasmaksun osuus palvelun tuotantokustannuksista voi kuitenkin vaihdella nollasta sataan prosenttiin. Asiakkaan on käytännössä mahdoton vertailla eri palvelujen kokonaismaksuja.

Kunnat määrittävät tehostetun palveluasumisen maksut omista lähtökohdistaan, mutta aika monessa tapauksessa hinta on käytännössä laitoshoitoa korkeampi, Myllärinen sanoo.

THL:n johtavan asiantuntijan Sari Kehusmaan mukaan nyrkkisääntö on, että ympärivuorokautisen hoidon puolella maksuihin menee pääsääntöisesti koko eläke pois lukien suojaosuus. Tehostetussa palveluasumisessa jopa suojaosa vaihtelee kunnittain.

“Harvalla on niin hyvä eläke, että se olisi isompi kuin kuukausimaksu ympärivuorokautisessa hoidossa.”

Kotihoidossa asetus määrittää vain tulorajat ja enimmäismaksuprosentit, mutta käytännössä kunnat soveltavat omia maksutaulukoitaan, ja myös kotihoidon tukipalvelujen maksut vaihtelevat. Myös omaishoidon tuen järjestämisessä kunnilla on harkintavaltaa.

2000-luvulla hoivapalveluissa suunta on ollut pois laitoshoidosta ja tavallisesta palveluasumisesta, kun taas omaishoito, kotihoito ja tehostettu palveluasuminen ovat lisääntyneet. Siis juuri ne hoivapalvelut, joiden maksujen määrittelyssä kunnilla on eniten liikkumavaraa.

2. Pysyvätkö kaikki kyydissä?

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapoltiikan professori Teppo Kröger korostaa, että ikäihmisten ja heidän perheidensä vastuu hoivasta ja sen maksuista on jo viimeisen parin vuosikymmenen aikana kasvanut merkittävästi.

Palveluiden kattavuutta ja sisältöjä on karsittu, ja kunnat ovat muuttaneet maksuja hyvin hiljaisesti, hän sanoo.

“Niistä ei ole käyty julkista keskustelua.”

Kröger on aiemmin nostanut esiin, että muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomen vanhuspalvelumenoissa on vähintään miljardin euron aukko.

Ikäihminen voi tarpeen mukaan hakea Kelalta asumis- ja hoitotukea. Viime vuonna Kela maksoi eläkeläisten asumistukea ja hoitotukea yhteensä reilu miljardi euroa.

Kunnat voivat myös harkintansa mukaan vapauttaa henkilön hoivamaksuista, mutta Kehusmaan mukaan vapautuksia myönnetään suhteellisen vähän.

Osalle suomalaisista maksut ovat liian korkeita.

THL:n mukaan useampi kuin joka kymmenes pienituloinen ikääntynyt säästää jo nyt lääkärikäynneistä, ja joka neljäs pienituloinen vanhus jää usein vaille riittävää kotihoitoa.

Kröger kollegoineen taas julkaisi keväällä tutkimuksen, jonka mukaan jopa neljäsosa kotonaan asuvista vanhuksista, joilla on avuntarvetta, ei saa tarvitsemaansa apua eli kärsii hoivaköyhyydestä. Perustoiminnoissa, kuten syömisessä, peseytymisessä tai WC-käynneissä, hoivaköyhyydessä ei ollut eroja eri tuloryhmien välillä. Sen sijaan päivittäisissä käytännöllisissä toiminnoissa, kuten kaupassa käymisessä, siivoamisessa tai pyykkäämisessä, pienituloisilla oli selvästi enemmän hoivaköyhyyttä kuin muilla.

Jos maksuja halutaan edelleen nostaa, nostot pitäisi Krögerin mukaan kohdistaa suurituloisiin, ja pienituloisten tilannetta pitäisi päinvastoin helpottaa.

“Ei se ole mahdoton ajatus, mutta sitten pitäisi miettiä todella huolellisesti ja tarkkaan nimenomaan niin, että se kohdistuu oikeasti vain heihin, joilla on varaa maksaa korkeampia maksuja.”

Toisaalta jos maksujen progressio jyrkkenee, voi käydä niinkin, että suurituloisille on edullisempaa ostaa yksityisiä palveluita, ja he putoavat kokonaan julkisen järjestelmän piiristä. Krögerin mukaan tätä tapahtuu jo nyt ainakin kotihoidossa, josta saa kotitalousvähennystä.

“No, se on ehkä joidenkin päätöksentekijöiden tai kuntien toiveissakin”, Kröger sanoo.

On vain yksi mutta.

“Jos mennään siihen, että kaikkein korkeatuloisimmat ostavat suoraan yksityisiltä markkinoilta, he eivät saa käytännössä mitään julkiselta sektorilta. Herää kysymys, miten käy näiden tuloryhmien veronmaksuhalukkuuden, jos he ovat pelkästään maksupuolella.”

3. Pitäisikö varallisuuden vaikuttaa maksuihin?

Varallisuutta ei tällä hetkellä huomioida hoivamaksuissa juuri mitenkään, paitsi jos se tuottaa esimerkiksi vuokra- tai osinkotuloja – tai jos päätyy hakemaan tukia hoivamaksujensa kattamiseksi.

Erikoisen poikkeuksen tekee metsän omistaminen, jonka huomioimiselle on oma laskukaavansa: vahvistettu metsän keskimääräinen vuotuinen tuotto hehtaarilta kerrottuna metsämaan pinta-alalla. Sen sijaan varsinaiset puunmyyntitulot eivät sellaisenaan vaikuta hoivamaksuihin.

Jos siis omistaa asunnon, se kannattaa hoivamaksujen näkökulmasta pitää tyhjillään.

“Jos ajattelee asuntopoliittisesti, tämä ei ole viisasta”, Kuntaliiton Myllärinen sanoo.

Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että tehostetun palveluasumisen kohdalla kunnat voivat jo nyt päättää huomioida varallisuutta maksuissa laajemmin.

“Jos asiasta ei ole säädetty, silloin estettä ei periaatteessa pitäisi olla.”

Pääomatulojen vaikutuksestakin on periaatteessa mahdollista päästä eroon sijoittamalla omaisuutensa vakuutuskuoreen. Sdp:n eduskuntaryhmän veropoliittinen veroasiantuntija Lauri Finér on moittinut käytäntöä eriarvoistavaksi, sillä “osa varakkaista maksaa suhteellisesti vähemmän hoivastaan”.

Kehusmaa ja Kröger korostavat, että varallisuuden mahdollinen laajempi huomioiminen asiakasmaksuissa on vaikea kysymys, josta tarvittaisiin lisää tietoa ennen kuin sitä voitaisiin edes harkita.

Myllärisen mielestä kävisi periaatteessa järkeen ottaa todellisia tuloja tuottava varallisuus maksuissa huomioon nykyistä enemmän. Toisaalta hän uskoo, että tämä karkottaisi omaisuutta hoitomaksujen määräytymiskriteerien ulottumattomiin. Myös hän korostaa asian tarkempaa selvittämistä.

“Jos yhtä palikkaa liikuttaa, pitää katsoa mihin kaikkeen se vaikuttaa.”

Ja sitten on vielä sekin, että varakkaat eläkkeensaajat ovat tietenkin toivottuja veronmaksajia ja kuluttajia kunnissa.

“Varakkaat ikäihmiset käyttävät yksityisiä sotepalveluita ja muita palveluita enemmän kuin vähävaraiset. Tämä on elinvoimakysymys, joka näyttää ihan toisenlaiselta haja-asutusalueella, jossa yksityistä palvelutarjontaa on vähemmän kuin suurissa kaupungeissa”, Myllärinen sanoo.

4. Mitä lakiuudistuksesta on odotettavissa?

Asiakasmaksukäytäntöjä on ollut tarkoitus yhtenäistää jo pitkään.

Juha Sipilän (kesk.) hallitus valmisteli uudistusta, jossa pitkäaikaishoidon asiakasmaksut olisivat jatkossakin määräytyneet asiakkaan maksukyvyn mukaan, ja tehostettuun palveluasumiseen olisi tullut laitoshoidon tapaan vähimmäiskäyttövara.

Maksukaton ala olisi laajentunut niin, että myös esimerkiksi kotisairaanhoidon maksut olisivat kuuluneet sen piiriin. Maksukertymän kannalta uudistus olisi ollut neutraali.

Esitys sai lausuntokierroksella melko hyvää palautetta, mutta sen taival tyssäsi sote-uudistuksen kaatumiseen.

Asiakasmaksulain uudistaminen on kirjattu myös Antti Rinteen (sd.) ja sittemmin Sanna Marinin (sd.) hallituksen ohjelmaan. Hallitusohjelman mukaan tavoitteena on “hoidon esteiden poistaminen ja terveyden tasa-arvon lisääminen muun muassa maksuttomuutta laajentamalla ja maksuja kohtuullistamalla”.

Uudistukseen on varattu hallituskauden ajalle 45 miljoonaa euroa, mutta esityksen varsinainen sisältö on yhä auki. Tavoitteena on, että lakiesitys tulisi eduskuntaan toukokuussa.

Vanha esitys ei puuttunut suoraan varallisuuden merkitykseen maksujen määräytymisessä, varallisuuden realisoimisesta puhumattakaan.

Kun Ilta-Sanomat kysyi puolueilta keväällä halukkuudesta vaatia varallisuuden realisoimista, vastaukset olivat lähes täysin yhdenmukaisesti kielteisiä. Varovaista keltaista valoa tuli vain vihreiden silloiselta puoluesihteeriltä Lasse Miettiseltä, joka pohti, olisiko pitkällä aikavälillä kohtuullista velvoittaa paljon varallisuutta kerryttäneitä osallistumaan enemmän, jos vähävaraisten palvelut uhkaavat vaarantua.

Suuria muutoksia on siis todennäköisesti turha odottaa. Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (sd.) kieltäytyi kommentoimasta asiaa tässä vaiheessa.

5. Auttaisiko asuntovarallisuuden realisoiminen?

VATTin vuonna 2013 julkaiseman tutkimuksen mukaan suuret ikäluokat ovat valmiita käyttämään omia rahojaan hoivapalveluihin jopa niin paljon, että odotettavissa oleva eläketulo ei pysy perässä. Toinen artikkelin kirjoittajista on MustReadin strategi Heikki Pursiainen.

Hoivan rahoittaminen siinä määrin kuin suuret ikäluokat itse haluaisivat edellyttäisi siis säästöjen ja varallisuuden purkamista.

Finanssialan kesällä julkaiseman kyselyn mukaan kolme neljäsosaa suomalaisista olisi valmiita käyttämään omaisuuttaan ja säästöjään mieluummin omaan hyvinvointiinsa kuin jättämään lapsilleen mahdollisimman suuren perinnön.

Finanssiala onkin jo vuosia lobannut asuntovarallisuuden realisoimisen helpottamisen sekä yksityisten hoivavakuutusten ja kertamaksullisten eläkevakuutusten edellytysten puolesta. Kertamaksullinen eläkevakuutus on nimensä mukaisesti kerralla maksettava elinikäinen vakuutus, joka käytännössä nostaa eläkkeen tasoa kuolemaan saakka. Ajatuksena on ikään kuin vakuuttaa oma varallisuus kaikille jäljellä oleville elinvuosille. Toki jos sattuu kuolemaan nopeasti vakuutuksen solmimisen jälkeen, varat jäävät vakuutusyhtiölle.

Kertamaksullisia eläkevakuutuksia on tehty Suomessa viimeisen 50 vuoden aikana arviolta vain noin sata. Suurin syy on verotus: koko nostosummasta on tähän asti pitänyt maksaa veroa, vaikka sijoitusvaiheessa maksua ei ole voinut vähentää verotuksessa.

Eduskunta päätti keväällä poistaa tämän kaksinkertaisen verotuksen tuloverolaista, ja jatkossa veroa pitää maksaa vain tuotosta. Muutos tulee voimaan ensi vuoden alussa.

Etlan tutkimusjohtaja Niku Määttäsen ja tutkimusneuvonantaja Tarmo Valkosen tekemän, vuonna 2013 julkaistun raportin mukaan asuntovarallisuuden merkitys korostuu keskituloisilla. Suurituloisilla on tyypillisesti suurempi osa kokonaisvarallisuudesta rahoitusvarallisuuden muodossa, kun taas pienituloiset asuvat usein vuokralla.

Raportin julkaisun aikaan asuntojen arvo vastasi ikääntyneillä keskimäärin yli viiden vuoden eläketuloja.

Määttänen on mukana myös samaa aihetta koskevassa, paraikaa työn alla olevassa uudessa tutkimuksessa. Tutkimus on määrä julkaista tammikuussa, mutta Määttänen esitteli alustavia tuloksia jo kesällä Silver Economy Forum -tapahtumassa ja listasi joukon toimia, joilla asuntovarallisuuden purkamista voitaisiin edesauttaa: Hoivavakuutuksen korvauksia ei tulisi verottaa ja asuntojen varainsiirtovero tulisi muuttaa kiinteistöveroksi. Lisäksi tarvittaisiin linjaus siitä, että asuntovarallisuuden muuttaminen eläkevakuutukseksi ei kasvata mahdollista laitoshoivan asiakasmaksua.

Määttänen korostaa, että tutkimuksen lähtökohta on iäkkäiden hyvinvointi, ei julkinen talous. Mutta ei varallisuuden pitäminen kiinni omistusasunnossa ole julkisen talouden kannalta erityisen hyödyllistä, hän sanoo.

“Jos lähdetään siitä, että kertamaksullisten eläkevakuutusten tai hoivavakuutusten markkinat syntyisivät, en näe, miksi verokertymä ainakaan pienenisi. Pikemminkin päinvastoin.”

6. Kasvaisiko tuloryhmien välinen kuilu?

Asuntovarallisuuden realisoiminen koskisi kuitenkin käytännössä vain pientä osaa iäkkäistä, sillä asuntojen arvot laskevat käytännössä kaikkialla muualla paitsi harvaksi käyvissä kasvukeskuksissa. Jos esimerkiksi taantuvilla alueilla yksin asuva ikäihminen haluaakin myydä asuntonsa ja muuttaa lähemmäs palveluja tai saada käyttövaroja ympärivuorokautisen hoivan kustantamiseksi, asunnon myynti on usein vaikeaa, eikä myyntihinnalla kovin kauaa rahoita etenkään ympärivuorokautista hoitoa.

Määttänen korostaa, että asuntovarallisuuden realisoiminen vakuutuksiin toisi vain osalle iäkkäistä enemmän valinnanvaraa tulevan hoivansa suhteen, ja totta kai heillekin vain silloin, jos he itse haluaisivat myydä asuntonsa. Kyse ei siis missään nimessä ole patenttiratkaisusta, joka korjaa vanhushoivan aiheuttamat julkisen talouden haasteet tai paikkaa heikoimmassa asemassa olevien tarpeet.

“Kyllähän meidän täytyy joka tapauksessa tarjota hyväksyttävä minimitaso kaikille”, hän sanoo.

Jyväskylän yliopiston Krögeriä mietityttää myös yksityisissä vakuutuksissa se, miten niiden yleistyminen vaikuttaisi yhdenvertaisuuteen.

“Onko siinä tarkotus, että taas lisätään yksilön ja perheen vastuuta? Jos se on tarkoitus, meneekö se taas niin, että hyvätuloiset ryhmät saavat sen kautta lisäturvaa, kun taas pienituloiset ryhmät jäävät ilman?”

Jälleen kerran: mahdollisten muutosten vaikutukset tulisi Krögerin mielestä selvittää mahdollisimman tarkkaan ja mieluiten pilotoida muutosta tavalla tai toisella.

Määttänen sen sijaan ajattelee, että jos keskiluokalle tehdään mahdolliseksi käyttää omaa varallisuuttaan joustavasti ja fiksuilla rahoitustuotteilla, se ei ole pois julkisesta palvelulupauksesta vaan päinvastoin tukee tätä.

7. Miten ikääntymisen vaikutuksia ennakoidaan?

Hoivan rahoittamisen kannalta olennaista on myös se, milloin ihmiset tulevat hoivan piiriin. Kuntien vanhuspalvelujen näkökulmasta olisi toivottavaa, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

“Palveluiden järjestäjätahojen kannalta olennaista on, millä tavalla painopistettä saadaan siirrettyä varhaisen vaiheen omaehtoiseen toimintaan ilman, että ollaan vielä asiakkaan tai potilaan roolissa vaan kuntalaisen, kansalaisen roolissa”, Myllärinen sanoo.

Toimintakyvyn ylläpitäminen on paljon muutakin kuin sote-palveluja. Se on esimerkiksi kuntosali- ja uimahallikäyntejä, joihin jotkut kunnat myös kannustavat ikäihmisiään.

“Vastaus siihen, kumpaa korotetaan, veroja vai maksuja, olisi helpompi tehdä, jos me olisimme ennakoineet ja tehneet ensin kaiken muun mahdollisen, jotta tulevat vanhuspolvet eivät aiheuttaisi niin paljon maksurasitusta”, Myllärinen sanoo.

Hän katsoo, että uusi hoitajamitoitus unohtaa nimenomaan kokonaiskestävyyden näkökulman.

“Nyt sidomme yhteen palvelujärjestelmän osaan resursseja, joita muutenkin on niukasti.”

THL:n Kehusmaa taas nostaa esiin asuntokannan merkityksen. Kuntien vastuulla on varmistaa, että kunnissa on riittävät valmiudet ikäasumisen haasteisiin, mutta THL:n kuntakyselyjen mukaan kuntien varautuminen on retuperällä.

“Olemme selvästi jälkijunassa ottaen huomioon, että suuret ikäluokat tulevat kohta siihen ikään, että he tulevat kotihoidon asiakkaiksi. Kunnat ovat heränneet ikäasumisen lisäämiseen liian huonosti”, Kehusmaa sanoo.

Ei ole kenenkään kannalta hyvä, jos kotihoitopalvelujen avulla muutoin kotona pärjäävä ikäihminen joutuu muuttamaan vain siksi, että talossa ei ole hissiä eikä hän jaksa kävellä portaita.

“Jos asumisen puutteita joudutaan ratkaisemaan palvelujärjestelmän keinoin, se on kallista”, Kehusmaa sanoo.

Tältä osin hän kehaisee hallitusohjelmaa, jonka ikästrategiassa on erikseen painotettu ikäasumisen kehittämistä. Vanhushoiva nähdään Kehusmaan mukaan silti Suomessa usein turhan yksioikoisesti joko kotihoitona tai ympärivuorokautisena hoitona.

Erilaisia välimallin yhteisöllisiä asumisratkaisuja ja -palveluja kaivataan lisää, ja ne näyttävätkin olevan kehittyvä ja lisääntyvä elementti, Kehusmaa sanoo.

“Niissäkin tietysti tulee aina kysymykseen se, minkä verran asiakas maksaa ja minkä verran rahoitetaan julkisen palvelujärjestelmän piiristä.”

8. Mihin vedetään raja yksilön vastuun ja yhteiskunnan vastuun välillä?

Keskustelua ikäihmisten ja heidän läheistensä vastuusta käydään jatkuvasti myös toisella nimellä, kun puhutaan palvelutasosta tai vaikkapa sote-uudistuksen yhteydessä palvelulupauksesta.

Ihmisten tarpeiden lisäksi myös palvelut muuttuvat, ja se tuo uusia kysymyksiä. Miten toimitaan esimerkiksi erilaisen kotihoitoa tukevan teknologian kohdalla: pitääkö ikäihmisten maksaa laitteet ja sovellukset itse vai kustantaako yhteiskunta?

Toistaiseksi kysymykseen ei ole selkeää vastausta. Se hidastaa Kehusmaan mukaan teknologian hyödyntämistä esimerkiksi kotihoidon asiakkaalla.

“Tällä hetkellä ihmiset hankkivat itse erilaisia laitteita ja sovelluksia kotiinsa, ja sitten toisilla ei ole siihen taloudellisesti varaa. Pääosin kunnat eivät ole tehneet ratkaisua siitä, mikä on asiakkaan maksuosuus teknologiasta, käytännöt ovat hyvin kirjavia.”

Käytännössä kaikki, mikä jää julkisen palvelutarjonnan ulkopuolelle, on joko ikäihmisen tai hänen perheensä kustannettava – tai tuotettava. Suomessa annetaan Kehusmaan mukaan kansainvälisestikin vertailtuna paljon omaishoitoa ja läheisapua.

Kehusmaa arvioi vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa, että jos omaiset eivät hoitaisi kunnan järjestämisvastuulle kuuluvia tehtäviä nykyisessä määrin, ikääntyneiden hoidon menot olisivat 2,8 miljardia euroa korkeammat.

Riski on tietenkin se, että omaiset voivat päättää toisinkin.

“Ihmisten käyttäytyminen voi muuttua, ja sillä on iso vaikutus palvelujärjestelmäämme”,

Suomessa omaishoitoa on tutkittu verrattain vähän. Esimerkiksi tietoa siitä, eroaako omaishoidon yleisyys eri tuloryhmissä, ei ole.

Joka tapauksessa yksi tyyppiesimerkki omaishoitajasta on muistisairasta puolisoaan hoitava ikäihminen. Kehusmaa korostaa, että omaishoitajille kannattaisi tarjota nykyistä enemmän erilaisia tukipalveluja.

“Esimerkiksi päiväkeskustoiminta ja ryhmämuotoiset palvelut ovat yhteiskunnan näkökulmasta huomattavasti edullisempia järjestää kuin raskaammat palvelut, joita omaishoidolla pystytään korvaamaan.”

Kröger muistuttaa, että omaishoidon kustannushyödyilläkin on rajansa.

“Jos esimerkiksi omaisilta odotetaan yhä enemmän hoitopanosta, jossain vaiheessahan se alkaa vaikuttaa omaisten mahdollisuuksiin käydä töissä.”

Kröger toistaakin mielellään sen, mistä hän on puhunut jo pitkään: ikääntyneiden hoivasta ei selvitä ilman, että siihen laitetaan reippaasti enemmän julkista rahaa.

Jo perustuslaki takaa kaikille välttämättömän hoivan ja huolenpidon tuloihin katsomatta.

“Siitä ei huolehdi vakuutusryhmä, yksityinen sektori eivätkä perheet itse. Se on se ehdoton vastuu, josta julkinen sektori ei pääse mihinkään.”

---

Mikä hoivamuoto olikaan mikä?

Kotihoitopalvelu on nimensä mukaisesti kotiin tuotua palvelua, joka voi pitää sisällään avustamista esimerkiksi syömisessä ja peseytymisessä. Sen sijaan esimerkiksi siivous ja kaupassakäynti ovat usein tukipalveluita, joista maksetaan erikseen.

Palveluasuminen viittaa tilanteeseen, jossa usein kohtuullisen hyväkuntoiset ikäihmiset muuttavat palvelutaloon ennakoiden toimintakykynsä mahdollista hiipumista. Asukkaalla on palvelutalossa oma asunto, josta hän maksaa vuokraa. Lisäksi asukas maksaa erikseen käyttämistään palveluista, esimerkiksi turvapuhelimesta tai aterioista. Kotihoitopalvelua voidaan viedä myös palvelutaloihin, jos hoivan tarve ei ole vielä ympärivuorokautista.

Tehostetussa palveluasumisessa asiakas tarvitsee paljon apua päivittäisissä toiminnoissa, ja hoitoa saa ympäri vuorokauden.

Laitoshoidolla viitataan terveyskeskusten pitkäaikaiseen vuodeosastohoitoon ja kuntien perinteisiin vanhainkoteihin. Näitä kumpaakin on tarjolla enää vain vähän.

Ympärivuorokautisella hoidolla viitataan tehostettuun palveluasumiseen ja laitoshoitoon, joissa hoitoa saa ympäri vuorokauden. Ympärivuorokautisen hoidon korkeat kustannukset ovat yksi syy siihen, miksi kunnat haluavat ensin tarjota edullisempaa kotihoitoa niin pitkään kuin mahdollista.

---

Juttu on julkaistu MustReadissa 18.12.20019.