Ajankohtaista

Yhteisöllisyyden syntymisessä ja elämisessä on kaksi tärkeää kohtaa. Ensimmäinen on se, miten ja kenen välille se syntyy ja toinen on se, mihin se päättyy. Molemmat ovat myös kohtia, joihin voi ulkopuolelta ohjatusti vaikuttaa.

Teksti: Riitta Birck

Kun yhteisöllisyys syntyy itsestään, puhutaan yhteisöllistymisestä. Yhteisöllisyyden kokemus syntyy helpoiten sellaisten ihmisten välille, joilla on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde, elämäntilanne tai asuinpaikka, jossa on puitteet kohtaamisille. Yhteisöllisyyden viritessä ihmiset kokevat toisensa positiivisesti, he viihtyvät toistensa seurassa ja tykkäävät tehdä yhdessä asioita. Heillä on ryhmän sisällä ”hyvää tahtova” henkilökohtainen suhde ja asenne jokaiseen yhteisön jäseneen. Yhteisön sisäinen suhdeverkosto, jossa kaikki tuntevat toisensa, on yhteisöllisyyden perusta.

Yhteisössä on yleensä joku ydinhenkilö tai ydinryhmä, joka kutsuu, innostaa, poimii ideoita, toimii ja delegoi. Kun tämä henkilö tai ydinryhmä poistuu, eikä ketään tule tilalle, yhteisöllisyys hiipuu. Sosiaalisten maailmojen teoriassa, jota ovat kehitelleet amerikkalaiset sosiologit David Unruh ja Anselm Strauss, yksilöt ovat jäseninä yhteisöissä ja sosiaalisissa maailmoissa eriasteisesti sitoutuneina. Yhteisössä voi olla sisäpiiriläisiä, vakituisia jäseniä, turisteja ja vieraita. Tämä ydinhenkilö tai ydinryhmä on sisäpiiri. Kun sisäpiiri poistuu, spontaanisti syntyneissä ryhmissä ei ole helppoa siirtyä kehältä toiselle, vaan helpointa on pitää oma ryhmärooli samana. Jos kukaan ei yhteisössä siirry sisäpiiriin yhteisöllisyyden moottoriksi, yhteisöllisyys hiipuu. Aletaan puhua hyvistä ajoista silloin ennen.

Yhteisöllisyyden syntymiseen vaikuttaminen

Kun puhutaan yhteisöllistämisestä, silloin joku yhteisön ulkopuolinen henkilö, yleensä työntekijä ottaa vastuulleen sisäpiirin tehtäviä. Tällaisen työntekijän rooli on tärkeä silloin, kun jonkun ryhmän tai yhteisön yhteisöllisyyden syntyminen ja vahvistuminen halutaan varmistaa.

Yhteisöllisyys syntyy parhaiten uuden yhteisön toiminnan alkaessa. Uuden aloittaminen herättää kiinnostusta ja intoa. Kaikkia aloittavat samalta viivalta. Jos on oletettavissa, että uuteen yhteisöön ei omin voimin synny yhteisöllisyyttä, sitä kannattaa silloin tuupata alkuun yhteisöllisyyttä edistävän työntekijän avulla. Erityisen suositeltavaa tämä on uusien yhteisöllisyyteen panostavien asumiskohteiden kohdalla, sillä samassa paikassa asuminen ei ole välttämättä tarpeeksi yhdistävä asia eri elämäntilanteessa oleville. Jotkut voivat olla myös arkoja lähteä kutsumaan ihmisiä omatoimisesti koolle, vaikka heillä olisi siihen ideoita ja toiveita. Tässä tilanteessa yhteisötyöntekijän tuuppaus auttaa yhteisöllisyyden syntymistä.

Yhteisötyöntekijän työn tekemisen tavalla on vaikutus siihen, minkä varaan yhteisöllisyys yhteisössä kiinnittyy. Työntekijä voi olla yhteisön yhteisöllisyyden sydän, sisäpiiriläinen, jonka kaikki tuntevat ja joka koordinoi yhteisöllistä toimintaa. Muut ovat Unruhin ja Straussin teorian mukaan vakituisia jäseniä, turisteja ja vieraita. Jos halutaan, että yhteisöllisyys ei jää työntekijän varaan, silloin työntekijän täytyy työssään panostaa siihen, että hän tutustuttaa ihmisiä toisiinsa (edesauttaa suhdeverkoston syntymistä), ja valtuuttaa (rohkaisee ja kannustaa) ihmisiä toimimaan. Näillä teoilla työntekijä pystyy poistamaan itsensä sisäpiiristä ja jäämään korkeintaan sisäpiirin sihteeriksi, eli hän kytkee ja auttaa yhteisön jäseniä toimimaan yhteisöllisesti ilman työntekijän aktiivista panostusta.

Yhteisön jäsenten vaihtuessa

Yhteisöllisen yhteisön jäsenet ovat sitoutuneita yhteisöönsä ja sen jäseniin. Yhteisön jäsenet kuitenkin pysyvät harvoin samoina, ajan saatossa he vaihtuvat. Vaihtuvuus on yhteisöllisyyden kannalta kriittinen kohta. Yhteisöstä loppuvat jäsenet tai jos yhteisöön tulee uusia ihmisiä, heillä ei ole valmista suhdeverkostoa yhteisön muihin jäseniin.

Yhteisöllisyyden jatkuminen edellyttää uusien perehdyttämistä. Eikä pelkästään paikkaan ja toimintatapoihin, vaan myös muihin yhteisön jäseniin. Perehdyttämistä voi tehdä palkattu työntekijä tai se voi olla vapaaehtoistehtävä. Perehdyttäjä kutsuu uutta jäsentä mukaan tilaisuuksiin ja esittelee uuden ihmisen muille yhteisön jäsenille, eli lähtee rakentamaan uuden jäsenen suhdeverkostoa. Kun uusi jäsen saa kokemuksia helpoista tutustumiskohtaamisista, hänen on helppo jatkaa tutustumista itse.

Esteetön yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys voi olla myös esteellistä tai esteetöntä. Esteellisyys tulee siitä, jos sosiaalisten maailmojen kehien rajat ovat kiinni, eikä niiden välillä pääse liikkumaan. Uusia ei tule yhteisöön lisää, sisäpiiri ei vaihdu ja yhteisöstä tulee suljettu. Esteetön yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että kaikilla (ikään tai vuorovaikutuksen haasteisiin katsomatta) on mahdollisuus olla yhteisön jäsen ja kuulua suhdeverkostoon.

Yhteisöllisyyden kokemusta vahvistaa se, että yhteisön jäsenellä on mahdollisuus olla yhteisölleen tärkeä eli hänellä on paikka ja mahdollisuus olla yhteisössään aktiivinen toimija, ei pelkästään toiminnan kohde. Yhteisöllisyyttä edistävän työntekijän tärkeä tehtävä on myös luoda yhteisöllisyydestä esteetöntä ja mahdollistaa yhteisön jäsenille osallistumisen, toimimisen ja liittymisen paikkoja ja luoda siten esteettömän yhteisöllisyyden toimintakulttuuria.

Yhteisöllisyys elää pienistä teoista. Se alkaa siitä, että olemme toisillemme olemassa. Sen voi osoittaa esimerkiksi siten, että tervehtii ja hymyilee samassa talossa asuvat naapurit. Kun on tervehtinyt muutamia kertoja, voi vaihtaa jo muutaman lauseen, vaikkapa siitä suomalaisille tärkeästä säästä. Siitä alkaa tutustuminen ja suhdeverkoston rakentuminen.

Lähteet:

Aro Jari (2011) Yhteisöllisyys ja sosiaalinen side. Teoksessa Kangaspunta Seppo (toim.) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Tampere University Press. 35–60.

Kuittinen Matti & Kejonen Martti (2009) Yhteisöllisyyden paradoksit: tiimit ja henkilöstöryhmät yhteistä merkitystä rakentamassa. Teoksessa Filander Karin & Vanhalakka-Ruoho Marjatta (toim.) Yhteisöllisyys liikkeessä. Jyväskylä: Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura. 245–270.

---

Artikkeli on julkaistu alunperin Vanhustyö-lehdessä 3/2021.