Ajankohtaista

Minä ja pappaystäväni kohtasimme toisemme Vanhustyön keskusliiton kautta kesällä 2015. Minä olin päälle 30 vuoden ikäinen ja hän päälle 80, kun tapasimme.

Vanhustyön keskusliitto haastattelee ja kouluttaa ystävä vapaaehtoisia seuraksi yksinäisille ikäihmisille. Järjestöön voivat ottaa yhteyttä niin ikäihminen kuin hänen omaisensa ja vapaaehtoisystäväksi haluavat.

Kiinnostukseni Vanhustyön keskusliiton ystävätoimintaan heräsi kesällä 2015, kun autoin metrossa tasapainohäiriöstä kärsivää miestä. Auttamisesta tuli niin hyvä mieli, että kotiin päästyäni aloin selata internettiä ja selvittää, millaisia mahdollisuuksia säännöllisempään auttamiseen on olemassa. Vanhustyön keskusliiton ystävätoiminta tuli tällöin vastaan.

Otin yhteyttä järjestöön ja kerroin kiinnostuksestani vapaaehtoistehtävään. Sain kutsun haastatteluun paikan päälle ja haastattelusta jo noin viikon kuluttua sain kuulla, että lähelläni asuu yksinäinen pappa, joka toivoo ystävää elämäänsä. Menimme yhdessä järjestön työntekijän kanssa ensimmäiselle tapaamiskerralle papan kotiin. Pelisääntöjen läpikäynnin ja infomateriaalin antamisen jälkeen Vanhustyön keskusliiton työntekijä lähti ja jäimme papan kanssa vielä toviksi kaksin tutustumaan keskenämme. Sovimme seuraavat treffit papan kanssa kahden viikon päähän ensimmäisestä tapaamisesta.

Toisesta tapaamiskerrasta mieleeni on erityisesti jäänyt se, kun saapuessani huomasin papan kattaneen jo valmiiksi kahvikupit ja tarjottavat meille kahdelle. Pappa oli selvästikin odottanut toista tapaamiskertaamme, mikä lämmitti sydäntäni todella paljon. Tästä sai meidän ystävyytemme alkunsa.

Tapasimme säännöllisesti noin kahden viikon välein. Juttelimme pappaystäväni lapsuusmuistoista, hänen elämän vaiheistaan, yhteiskunnan muutoksista vuosikymmenten varrella, nykypäivän treffailumaailmasta, Amerikan presidentinvaaleista, elämästä, kuolemasta – kaikesta mahdollisesta. Hänellä oli laaja ymmärrys ja paljon elämän ja työnsä myötä karttunutta viisautta ihmisyydestä. Pappaystäväni oli erittäin huumorintajuinen, pilke silmäkulmassa oleva vanha herrasmies, joka nautti saadessaan keskustelukumppaninsa nauramaan. Hän oli taitava vitsailemaan omalla kustannuksellaan. Hyvien keskustelujen lisäksi tapaamisiimme mahtuikin paljon hyvää huumoria ja naurua.

Jokainen tapaaminen päättyi molemminpuolisiin kiitoksiin. Kerroimme toisillemme avoimesti arvostavamme toistemme seuraa ja nauttivamme yhteisistä tapaamisistamme. Molemmat saimme ystävyydestämme paljon hyvää mieltä ja iloa elämäämme.

Joulukuun alussa 2016 kävimme konsertissa. Mieleeni on painunut pysäyttävä hetki ennen konserttia, kun pappaystäväni sanoi minulle tiiviisti silmiini katsoen: ”Suvi, se mitä minä sinulta saan, sitä ei voi rahassa mitata.” Pappaystäväni nautti konsertin musiikista ja yleisön joukossa olleet pienet tonttulakkiset lapset saivat hänet hymyilemään. Se oli hieno kokemus meille molemmille.

Konsertti jäi viimeiseksi yhteiseksi tapaamiseksemme. Muutama viikko konsertin jälkeen sain soiton pappaystäväni perhepiiriin kuuluneelta ihmiseltä. Pappaystäväni oli kiidätetty sairaalaan, eikä ollut mitään takeita, selviäisikö hän enää. Jonkin ajan kuluttua sain uuden yhteydenoton: pappaystäväni oli kuollut.

Pappaystävän menetys oli minulle yllättävän surullinen kokemus. Olimme ehtineet tuntea toisemme puolitoista vuotta ja tajusin heti menettäneeni jotakin ainutlaatuisen arvokasta. Ei ole olemassa kahta samanlaista ihmistä – ei ole olemassa toista samanlaista pappaa kuin minun pappaystäväni oli. Ei myöskään ole olemassa samanlaista ystävyyttä kuin se, mitä meidän kahden välille ainutlaatuisina ihmisinä muodostui.

Suru kertoo siitä, että pappaystävälläni oli ja on erityinen paikka sydämessäni. Olen kiitollinen siitä, että sain tuoda pappaystävälleni hyvää mieltä ja ystävyyttä hänen elämänsä viimeisinä kuukausina. Kävimme monet hyvät keskustelut ja meille kehittyi omat sisäpiirivitsimme. Olen kiitollinen siitä, että sain tutustua ihanaan ihmiseen, joka otti minut lämmöllä elämäänsä. Surun ja kiitollisuuden lisäksi sisälläni on myös rauha. Hän tiesi ja minä tiedän, että mitään ei jäänyt sanomatta.

Suvi Matinlauri, Ystävätoiminnan vapaaehtoinen