Ajankohtaista

Vanhat ihmiset ovat keskenään erilaisempia kuin mikään muu ikäryhmä. Kun koko maailma vanhenee vauhdilla, erilaisten kulttuurien ja elämänolosuhteiden kirjo punoo vanhuuden kuvaan loputtoman monimuotoisen kuvion. Silti yhteistäkin löytyy: vanhat luovat kaikkialla sosiaalista pääomaa ympärilleen.

78-vuotias rouva Nirmala Thapa Magar, Chitwanin kylästä esiintyi Ageing Nepal -lehden kuukauden vanhana henkilönä syyskuussa 2021 kertoen omin sanoin elämästään:

”Olen onnellinen, kun voin elää pitkään ja terveenä. Voin nähdä perheeni kasvavan. En osaa olla tekemättä mitään. Huolehdin siis vuohista ja lehmistä päivisin. Leikin pojanpoikani lasten kanssa ja autan miniääni kotitöissä. Olen hallitukselle kiitollinen, koska saan vanhuuden tukea, joka on ainoa säännöllinen tulo minulle ja koko perheelleni.”

Ageing Nepal -lehti informoi hallituksen toimista yhtä lailla kuin kertoo, montako vanhaa ihmistä on menettänyt henkensä kotiväkivallan kautta tai millaisia noitamenoja ei kannata suorittaa. Rouva Magarin tilanne on hyvä, koska hän saa jonkinlaista vanhuuden tukea ja on rahatalouden piirissä, johon hänen laajennettu perheensä ilmeisesti ei kuulu.

Eläkkeitä on harvoilla

Vaikka kaksi kolmasosaa maailman väestöstä elää kaupungeissa, niin suurin osa maailman vanhoista ihmisistä asuu maaseudulla vaatimattomissa oloissa ilman vakituisia tuloja tai eläkettä, työskennellen niin pitkään kuin mahdollista. HIV/AIDS aiheutti 1980-luvulta alkaen ikärakenteeseen suuren aukon keski-ikäisten kuollessa tautiin, joten monilla isovanhemmat ovat myös kokonaisvastuussa lastenlapsistaan.

Vanhojen hankkimat varat, olivatpa ne sitten eläkkeitä tai muita tuloja, jaetaankin yleensä muun perheen kanssa. Vanhuuseläkkeet ovat harvinaista herkkua koko maailmassa! Tällä hetkellä peruseläkekysymys onkin monen kansainvälisen toimijan kuten YK:n ja ILO:n (kansainvälisen työjärjestö) agendalla.

Suomessahan se tiedetään: kun meillä alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota, se tehtiin pienten lapsilisien ja pienten kansaneläkkeiden turvin. Sama malli kelpaa tänään globaalin sosiaalipolitiikan neuvoksi.

Terveys on kaikkein tärkeintä

Kaikkialla maailmassa, niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin, yksi tärkeimmistä asioista vanhojen ihmisten mielestä on terveys. Terveys, sehän on suhteellinen käsite vanhalla ikää, aina on monenlaisia kremppoja ja vaivoja, mutta kyse onkin koetusta terveydestä. Näin myös meillä Suomessa. Eläkeikäiselle väestölle suunnattu terveyskysely, jota toistetaan määrävälein, näyttää vanhojen naisten ja miesten suuren tyytyväisyyden omaan tilaansa, vaikka lähes kaikilla on sairauksia ja lääkitystä. Mutta meillä pääsee terveydenhuollon piiriin!

Suuri osa maailman vanhoista ihmisistä ei pääse minkäänlaisen terveydenhuollon palveluihin. Osalla ovat esteenä pitkät matkat, osalla raha: käynti lääkärillä maksaa. Harvoissa maissa on tarjolla kaikille kattavaa terveysvakuutusta tai palveluita. Myös tietämättömyys ja lukutaidottomuus vaikuttavat asenteisiin.

Maailman Terveysjärjestö WHO on yhdessä YK:n kanssa käynnistänyt terveen ikääntymisen vuosikymmenen (Decade of Healthy Ageing) vuosiksi 2021–2030. Universaalinen, kaikkiin ulottuva terveydenhuolto, Universal Health Coverage UHC on nykyinen iskulause. Vaikka Suomessa on asumisperustainen oikeus terveydenhuoltoon, on vielä työtä sen toteuttamisessa. Terveen ikääntymisen vuosikymmen tarvitsee meitä kansalaisjärjestöjen väkeä. Ministeriövetoinen kansallinen ikäohjelmamme ei yksin riitä, vaan kaikki toimijat tarvitaan mukaan.

Koulutus on kaikkien oikeus

Laihialainen isoäitini Mari ei koskaan käynyt mitään koulua. Lukea hän osasi, mutta ei kirjoittaa. Hänessä paloi kyltymätön halu lukemiseen sekä tiedonjano, jonka hän siirsi lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Näin lähellä ajallisesti meilläkin on osattomuus koulutukseen!

Muodollinen koulutus puuttuu suurelta osalta maailman vanhoja ihmisiä – tämä ei silti tarkoita, etteivätkö he olisi osaavia ja taitavia. Toisen asteen koulutus puuttuu osalta suomalaisiakin vanhoja ihmisiä, tässä me jäämme jälkeen monista Euroopan maista. Silti meidän vanhat ihmisemme ovat aktiivisia elämänikäisen koulutuksen toteuttajia. Joskus jopa kuulee valituksia, että vanhat naiset täyttävät työväenopistojen kurssit, teatteriesitykset ja konsertit – ikään kuin me olisimme väärä yleisö.

Lukutaidottomuus on maailman kehityksen jarru. Maailmassa on lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mennään, sitä tavallisemmaksi lukutaidottomuus käy. Nyt on aika huolehtia lasten koulunkäynnistä talebaneista huolimatta, jotta tulevat sukupolvet eivät joutuisi kärsimään tietämättömyydestä. Naisten kouluttaminen on tehokkain ase köyhyyttä vastaan.

Afrikan suurkaupunkien värikkäillä toreilla olen nähnyt vanhoja miehiä ja naisia istumassa. Heillä on mielenkiintoinen bisnes: mikrolainalla ostettu kännykkä, jota he pienestä maksusta vuokraavat ohikulkijoille käyttöön. Samalla heidän oma toimeentulonsa karttuu ja ehkä pääomakin. Tosiaan, lukutaitoa ei tarvitse kännykän käyttöön, ei omistaja eikä käyttäjä, silti voidaan hoitaa monenlaisia asioita langattoman viestimen avulla.

Millainen voisi olla ikäystävällinen ympäristö?

Maailmaa ei vielä ole muotoiltu ikäystävälliseksi, vaikka esteettömyys hyödyttäisi kaikenikäisiä ihmisiä. Fyysisiä esteitä on paljon. Tarpeettomia portaita ilman kaiteita, korkeita kynnyksiä ja huonosti hoidettuja jalkakäytäviä kävelijöille. Liukkautta talvisin, vaikka hiekoitus olisi halvempaa kuin yhden vanhan ihmisen lonkkamurtuman hoito. Rollaattoreihin turvautumista hävetään, kuulolaitteet makaavat piironginlaatikoissa. Apuvälineistä vain silmälasit ovat päässeet muodinmukaisiksi asusteiksi.

Merkittävin vanhojen ihmisten arkielämän este globaalissa maailmassa syntyy kuitenkin digitalisaation myötä. Eteen piirtyy maailma, jossa kaikki kommunikaatio tapahtuu digitaalisesti. Vaikka kaavailut esineiden internetistä ja vanhoja hoitavasta robotiikasta sisältävät vielä paljon perusteetonta hypetystä, digitaidot ja -mahdollisuudet ovat jo nyt syrjäyttävä ja uloslyövä mekanismi, ellemme osaa hoitaa asiaa. Koneet ovat kalliita, niitä ei ole suunniteltu vanhoja käyttäjiä varten, eikä opetusta ole saatavilla.

Tammikuun 2021 tilastojen mukaan kaksi kolmasosaa maailman väestöstä on aktiivisia internetin käyttäjiä. Samalla kun Pohjois-Euroopassa käyttäjiä on liki yhdeksän kymmenestä, kehitysmaat jäävät hyvin alhaisiin lukuihin. Samalla, kun lapsista tulee meillä ”diginatiiveja”, digimaailman kansalaisia, vanhat ihmiset jäävät jälkeen. Suomessakin on puoli miljoonaa ihmistä vailla sähköistä tunnistautumista.

Vanhat jäävät jalkoihin kriiseissä

Kolumbiassa päättyi 50-vuotinen sisällissota rauhansopimukseen vuonna 2018. Maria Tila Uribe, 84-vuotias aktivisti esiintyi HelpAgen seminaarissamme Bogotassa. Hän oli kirjoittanut kirjan vanhojen ihmisten kokemuksista. 700 000 vanhaa ihmistä oli joutunut pakenemaan kodeistaan maassa raivoavan sisällissodan vuoksi.

”Ennen me olimme köyhiä, me asuimme pikku majoissamme ja kasvatimme omenoita ja kaalia. Tuon kaiken me menetimme. Nyt me olemme joutuneet suuriin pakolaisten telttakyliin tuhansien ja tuhansien samanlaisten joukkoon. Meillä ei ole mitään. Toimeentulomme on toisten hyväntekeväisyyden varassa.”

Hän puhui voimakkaasti rauhan puolesta. ”Me vanhat olemme tärkeitä rauhan tekijöitä, me tiedämme menneisyyden ja haluamme rakentaa tulevaa.”

Maailman kriiseissä ja katastrofeissa auttavat kädet yleensä kohdistetaan lapsiin ja hedelmällisyysikäisiin naisiin. Vanhat jäävät jalkoihin, he eivät jaksa samoin kuin nuoremmat, heidän apuvälineensä tai lääkkeensä katoavat matkalla, eikä heidän voimavarojaan osata käyttää pakolaisleirien yhteisyyden rakentamisessa. HelpAgen toiminta tukee vanhoja järjestämällä pieniä hyvinvointikeskuksia, jonne vanhat voivat tulla taitoineen ja ongelmineen.

Miten meihin vanhoihin suhtaudutaan?

Monesti kuulee sanottavan, että muualla maailmassa vanhoja ihmisiä kunnioitetaan, mutta ei vaan täällä meillä Suomessa. Tämä ei taida ihan tarkkaan enää pitää paikkaansa.

Intialainen ystäväni Ritu Priya kuvasi maansa vanhojen tilannetta näin: ”Intia on moniulotteinen, koska meitä on miljardi kolmesataa miljoonaa. Suurin osa vanhoista elää köyhyydessä. Monet feministiryhmät vaativat naisten eläkeikärajan pudottamista, koska naisten elämä on niin kovaa, että he ovat loppuun kuluneita viisikymppisinä. Vanhoilla naisilla, etenkin anopeilla, on kuitenkin paljon valtaa laajennetun perheen piirissä, ja heidän tahtoaan harva uskaltaa vastustaa.”

Japanissa väestön vanheneminen on nopeinta maailmassa. Perinteisesti vanhimman pojan vaimon tehtäviin on kuulunut perheen vanhusten hoito. Traditio on kuitenkin murtumassa hyvää vauhtia; nuoret japanittaret pysyttelevät sinkkuina pitkään. Varsinkin miesten elämä Japanissa on äärimmäisen työkeskeistä ja eläkkeelle joutuminen melkoinen shokki. Naiset kuuluvat käyttävän eläkkeelle jääneestä miehestä ilmaisua, joka tarkoittaa suunnilleen puusta maahan pudonnutta märkää, tallattua lehteä.

Väestön vanheneminen muuttaa traditioita moneen suuntaan. Toisaalta meillä Suomessa on myönteisiä kokemuksia Kaukoidän tai Afrikan suunnilta tulleista hoivatyöntekijöistä, joiden hellä asenne vanhuksiin nousee sydämestä ja kulttuurista.

Maailma on yllättävä ja monimuotoinen, mutta se kaipaa meidän vanhojen ihmisten ääntä. Kukaan muu ei sitä voi saada kuuluville, kuin me itse.

Teksti: Vappu Taipale

---

Artikkeli on julkaistu Vanhustyö-lehdessä 5/2021