Vanheneminen on etuoikeus
Julkaistu: 8.4.2021
Väestömme on maailman vanhimpia. Ikääntyminen on etuoikeus, joka kuitenkin edellyttää pitkäjänteistä yhteiskunnallista varautumista. Vanhustyön kaksi keskeistä haastetta ovat riittävän hoidon takaaminen elämän viimeisten vuosien aikana ja terveen ikääntymisen edistäminen läpi elämänkulun.
Teksti: Anna Rotkirch
Suomen väestö kuuluu maailman vanhimpiin. 65 vuotta täyttäneiden ihmisten osuus väestöstä on meillä 23 prosenttia. Tämä on maailman neljänneksi korkein osuus Japanin, Italian ja Portugalin jälkeen.
Suomen syntyvyyden voimakkaan alenemisen myötä väestö vanhenee luultua nopeammin. Väestörakenteen ikääntyminen johtuu kahdesta eri ilmiöstä: toisaalta lapsia syntyy vähemmän, toisaalta elämme pidempään. Pienenevät lapsiluokat merkitsevät, että työvoimassa on tästä lähtien jatkuvasti vähemmän ihmisiä, jollei kansainvälinen maahanmuutto kasva.
Pitkäikäisyyden vallankumous merkitsee ihmiskunnan historiassa ennennäkemätöntä kehitystä. Sen myötä myöhäiskeski-ikä on ilmaantunut uutena elämänvaiheena noin 65—74-vuotiaiden kohdalla. Samalla hyvin vanhojen, yli 85-vuotiaiden ihmisten määrä kasvaa nopeasti.
Koska ikääntymisestä puhutaan usein huolestuneen sävyyn, on heti todettava: eliniän piteneminen on saavutus. Pitkäikäisyys on ylpeyden aihe ja etuoikeus.
Yksilöille ikääntyminen on sikäli etuoikeus, että sen ainoa vaihtoehto on kuolema. Myös yhteiskunnan tasolla ikärakenteen ikääntyminen on vauraiden ja vakaiden maiden etuoikeus. Ikääntyvän yhteiskunnan poliittinen haaste ei ole se, että ikärakenne muuttuu, vaan se missä tahdissa väestö ikääntyy ja miten muutoksiin varaudutaan.
2010-luvulla Suomen väestön vanheneminen kuitenkin nopeutui entisestään. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat saavuttivat vanhan iän samalla kun syntyvyys laski vahvasti. Suomalaisten kokonaishedelmällisyys oli vuonna 2019 kaikkien aikojen matalimmalla tasolla, 1,35 lasta naista kohti. Samaan aikaan kaupungistuminen on jatkunut ja alueiden väliset erot väestönkehityksessä ovat kärjistyneet entisestään.
Hyvinvointivaltio ja moderni kansantalous ovat perustuneet oletuksiin lisääntyvästä työvoimasta ja talouskasvusta. Väestökato ja sen myötä rahoituspohjan supistuminen kurittavat jo montaa kuntaa.
Euroopan vanhin väestö
Usein aikuisväestön ikääntymistä lasketaan vertailemalla 65 vuotta täyttäneiden määrää 15—64-vuotiaisiin. Mittaria kutsutaan ”vanhushuoltosuhteeksi”, vaikka se ei tosiallisesti kerro vielä mitään huollettavien määrästä. Eurostatin tuoreimman väestöennusteen mukaan EU-27:n vanhushuoltosuhteen ennustetaan kasvavan vuoden 2019 31 prosentista yli 50 prosenttiin vuoteen 2045 mennessä ja edelleen yli 57 prosenttiin vuoteen 2100 mennessä.
Jos tällä hetkellä EU-27 -maissa on noin kolme 15–64-vuotiasta suhteessa jokaiseen 65 vuotta täyttäneeseen, ennusteen mukaan 25 vuoden päästä vastaava suhde on noin kaksi. Huomionarvoista siis on, että suurin harppaus tapahtuu lähivuosikymmeninä. Kehitykseen vaikuttaa etenkin se, että suhteellisen suuret 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa syntyneet Euroopan ikäluokat siirtyvät 2030-luvulla eläkkeelle.
Verrattuna muihin EU-maihin Suomen vanhushuoltosuhteen ennustetaan olevan keskitasolla 2030–2070 -luvuilla ja sitten jälleen korkeimpien huoltosuhteiden joukossa vuosisadan loppupuolella. Tämä vaikuttaa niin eläke- kuin sosiaali- ja terveysmenoihin.
Yhä useampi Euroopan maa on laatinut väestöohjelmia ja pyrkinyt tietoisesti tukemaan syntyvyyttä, työvoiman saatavuutta ja tasaisempaa aluekehitystä. Euroopan Unionin 2020-luvun uusi painopiste on väestönkehitys ja sukupolvien välinen solidaarisuus. Olisi merkittävä askel, mikäli Suomen hallitus nyt pitkän tauon jälkeen elvyttäisi väestöpoliittisia tavoitteitaan ja linjauksiaan.
85+ -vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu
Yli 65-vuotiaiden määrä Suomessa on 1,8 kertaistunut ja 85-vuotiaiden ja sitä vanhempien määrä melkein kolminkertaistunut viime 30 vuoden aikana. Kaikkein vanhimpien, yli 90-vuotiaiden eliniänodote on samana aikana noussut 3,6 vuodesta yli 4,2:een.
Pitkäikäisyyden jatkuvan kasvun myötä on yhä harhaanjohtavampaa puhua 65 vuotta täyttäneistä yhteneväisenä ryhmänä. Aivan kuten ”lasten ja nuorten” ikäryhmässä on hyvin erilaisia ikiä ja kehitysvaiheita, niin myös virallisen eläkeiän jälkeen on useita erilaisia vaiheita – ja niitä on runsaasti. 65 vuotta täyttäneiden ikäryhmän sisään mahtuu parhaimmillaan kolme perhesukupolvea. 65-vuotiaan elämä ja tarpeet ovat keskimäärin varsin erilaiset kuin 90-vuotiaan elämä ja tarpeet.
65–74-vuotiaiden ikäryhmässä on nykyään monilta osin varsin toimintakykyisiä ihmisiä. He ovat terveytensä ja elämäntapansa puolesta nykyisin enemmän myöhäiskeski-ikäisiä kuin vanhoja. He ovat myös useammin auttajia ja hoitajia kuin autettavia ja hoidettavia. 75–84-vuotiaat ovat siirtymässä hyvin vanhaan ikään, jonka rajana pidetään jossain yhteyksissä noin 80 ikävuotta, ja 85–110-vuotiaat ovat saavuttaneet hyvin korkean iän.
Ennusteiden mukaan vuonna 2050 Suomessa tulee olemaan yli 660 000 65–74-vuotiasta, lähes 540 000 75–84-vuotiasta ja 380 000 85 vuotta täyttänyttä ihmistä.
Kuvion käyrissä näkyy sodan jälkeen syntyneiden, Suomen niin sanottujen suurten ikäluokkien korkeampi ”kyhmy”, joka nyt osuu 65–74-vuotiaisiin ja kymmenen vuoden päästä 75–84-vuotiaisiin. Tämä ennuste on sikäli luotettava, että vain suuret muutokset yli 50-vuotiaiden elinajanodotteessa voisi sitä laskea.
Entistä paremmasta vanhusten toimintakyvystä huolimatta elämän loppuvaiheen avun tarpeen varjostama aika ei juuri ole lyhentynyt. Päin vastoin, korkeamman palvelutarpeen aika elämän loppupäässä saattaa tuoreiden tutkimustulosten perusteella jopa pidentyä. Ja joka tapauksessa apua tarvitsevia on tulevien vuosikymmenten aikana moninkertaisesti enemmän.
Tässä valossa on huolestuttavaa, että 2010-luvulla pitkäaikaishoidon kattavuus on vähentynyt. Myöskään kaikki tarvitsevat eivät pitkäaikaishoitoa tällä hetkellä saa. Palvelukatveesta kärsivät erityisesti kaikkein vanhimmat ja dementiaa sairastavat ja yksin elävät.
Pitkäikäisyyden ja sairastavuuden yhteisvaikutukset tuovat kasvavan haasteen hyvinvointivaltiolle, kun 85 vuotta täyttäneiden määrä tulevien 30 vuoden aikana kolminkertaistuu ja lähestyy 300 000 ihmistä vuonna 2035. Toiveet ovat maahanmuuttoa edellyttävien vanhustenpalvelujen henkilöstömäärän kasvattamisen lisäksi terveys- ja sosiaalihuollon tuotavuuden nostamisessa ja digitalisaatiossa, mutta kokonaisvaltaista varautumista vasta suunnitellaan.
Suomessa olisi tervetullutta keskustella paitsi hoitajapulan ratkaisuista myös mahdollisista uusista vanhustenhoivan rahoitusmalleista. Tarvitsemme todennäköisesti myös pohdintoja siitä, mitä hoitoja tarjotaan julkisin varoin.
Kuvion käyrissä näkyy sodan jälkeen syntyneiden, Suomen niin sanottujen suurten ikäluokkien korkeampi ”kyhmy”, joka nyt osuu 65–74-vuotiaisiin ja kymmenen vuoden päästä 75–84-vuotiaisiin. Tämä ennuste on sikäli luotettava, että vain suuret muutokset yli 50-vuotiaiden elinajanodotteessa voisi sitä laskea.
Entistä paremmasta vanhusten toimintakyvystä huolimatta elämän loppuvaiheen avun tarpeen varjostama aika ei juuri ole lyhentynyt. Päin vastoin, korkeamman palvelutarpeen aika elämän loppupäässä saattaa tuoreiden tutkimustulosten perusteella jopa pidentyä. Ja joka tapauksessa apua tarvitsevia on tulevien vuosikymmenten aikana moninkertaisesti enemmän.
Tässä valossa on huolestuttavaa, että 2010-luvulla pitkäaikaishoidon kattavuus on vähentynyt. Myöskään kaikki tarvitsevat eivät pitkäaikaishoitoa tällä hetkellä saa. Palvelukatveesta kärsivät erityisesti kaikkein vanhimmat ja dementiaa sairastavat ja yksin elävät.
Pitkäikäisyyden ja sairastavuuden yhteisvaikutukset tuovat kasvavan haasteen hyvinvointivaltiolle, kun 85 vuotta täyttäneiden määrä tulevien 30 vuoden aikana kolminkertaistuu ja lähestyy 300 000 ihmistä vuonna 2035. Toiveet ovat maahanmuuttoa edellyttävien vanhustenpalvelujen henkilöstömäärän kasvattamisen lisäksi terveys- ja sosiaalihuollon tuotavuuden nostamisessa ja digitalisaatiossa, mutta kokonaisvaltaista varautumista vasta suunnitellaan.
Suomessa olisi tervetullutta keskustella paitsi hoitajapulan ratkaisuista myös mahdollisista uusista vanhustenhoivan rahoitusmalleista. Tarvitsemme todennäköisesti myös pohdintoja siitä, mitä hoitoja tarjotaan julkisin varoin.
Terveen ikääntymisen haasteet
Tämä vuosikymmen on maailman terveysjärjestön WHO:n julistama terveen ikääntymisen vuosikymmen (healthy ageing). Terveelliset elintavat läpi elämänkulun on keskeinen keino taata, että tulevaisuudessa ikäihmisten hyvinvointi ja toimintakyky edelleen parantuvat.
Elinajanodote on Suomessa kehittynyt myönteisesti ja lähestynyt muita Pohjoismaita vuosien 1990–2014 aikana. Elinajanodote syntyessä ja 50-vuoden iässä on Suomessa jo erinomaista, yleistä Pohjoismaista tasoa. Kaikista Pohjoismaista Suomella oli vuonna 2017 myös korkein naisten elinajanodote 65-vuoden iässä (22,1 vuotta), joskin toiseksi alhaisin miesten elinajanodote 65-vuotiaana (18,4 vuotta).
THL:n väestötutkimukset osoittavat, että suomalaisten terveys sekä toimintakyky ovat kohentuneet viime vuosikymmenten ajan. Syynä ovat onnistunut sairauksien ja vammojen ennaltaehkäisy, tehokkaampi hoito ja kuntoutus sekä koulutustason kohoaminen. Erityisesti vanhuusiän kuolleisuus on laskenut eli vanhuus on pidentynyt ja ikäryhmäkohtainen toimintakyky kohentunut. Suomessa myös yli 90-vuotiaiden toimintakyky on jonkin verran parantunut ja ilman toiminnanvajavuuksia vietettävä loppuaika on pidentynyt.
Mihin vedämme rajan sen suhteen, mikä on mahdollista ja mikä on haluttavaa?
Silti väestöpoliittisen selvityksen tekemässä pohjoismaisessa vertailussa Suomen ikääntyvillä näyttäisi olevan edelleen heikompi terveys. Muun muassa terveiden elinvuosien suhteen Suomessa näyttäisi edelleen olevan eroja. Eurostatin tilastoissa näkyisi olevan jopa 2—6 vuoden ero terveissä elinvuosissa 65-vuotiaana suhteessa muihin Pohjoismaihin.
Toinen esimerkki terveen ikääntymisen haasteista koskee ihmisten omia arviota siitä, ovatko he jättäneet terveydellisen ongelman hoitamatta siksi, että hoitoa ei ollut saatavilla tai että se oli liian kallista. Oheisissa kuvioissa nähdään yli 50-vuotiaiden vastaus kysymyksiin ”Jätitkö menemättä johonkin hoitoon viimeisen vuoden aikana sen hinnan takia?” ja ”Jätitkö menemättä johonkin hoitoon viimeisen vuoden aikana, koska hoito ei ollut saatavilla tai siihen oli vaikea päästä?”. Aineisto perustuu SHARE (Survey of Health, Ageing and Retirement in Europe) haastattelututkimuksen kahdeksannen aallon alustaviin vastauksiin, jotka kerättiin kaikissa osallistujamaissa samanaikaisesti keväällä 2020. Suomessa Väestöliitto on toteuttanut SHARE-tutkimuksen.
Kuviossa näkyy niiden vastaajien osuudet, jotka mainitsivat jonkun esteen hoitoon pääsylle viimeisen kuluneen vuoden aikana.
Noin 7 prosenttia yli 50-vuotiaista suomalaisista oli vuoden 2020 aikana ollut hakeutumatta hoitoon joko hinnan vuoksi (6,4 %) tai saavutettavuuden vuoksi (7,3 %). Osuus on selvästi alhaisempi kuin Virossa mutta korkeampi kuin Ruotsissa, Tanskassa tai Saksassa. Yleisin hoitomuoto, joka Suomen kohdalla korostuu vaille hoitoa jääneiden vastauksissa, on hammashoito.
Miten Suomi-neito vanhenee?
Suomi on nopeimmin ikääntyvä pohjoismainen hyvinvointivaltio. Viime vuosikymmenen väestönkehityksestä on helppo löytää huomattavia haasteita. Puhe väestön ”kriisitilasta” ei ole välttämättä liioiteltu. Vanhustyön kaksi keskeistä haastetta ovat hyvän ja riittävän hoidon takaaminen elämän viimeisten vuosien aikana ja terveen ikääntymisen edistäminen läpi elämänkulun.
Samalla on muistettava, että väestömme voi useilla mittareilla erittäin hyvin. Arvostetun IIASA:n Global Population ohjelman johtaja Wolfgang Lutz pitää Suomen historiallista kehityskaarta viime vuosisatojen aikana malliesimerkkinä onnistuneesta väestönkehityksestä. Olemme pääosin onnellinen, hyvinvoiva ja yhteistyöhön kykenevä kansakunta, kuten lukuisat kansainväliset mittarit osoittavat. Suomi oli esimerkiksi vuonna 2020 maailman onnellisin ja vakain maa, kolmanneksi tasa-arvoisin maa, ja parhaiten covid-19-pandemiasta selvinneiden maiden joukossa niin kansanterveyden kuin kansantalouden kannalta.
Kun Suomi-neito kypsyy ja varttuu, hänellä on kaikki edellytykset ikääntyä tyylillä.
Artikkeli on julkaistu Vanhustyö-lehdessä 2/2021