KETTULAN KYLÄSSÄ TAPAHTUU – Kirjastossa
Sanelmalle oli syttynyt yhtäkkinen romantiikan kaipuu, kun laiha lempi tuntui jatkuvan Elmerinkin kohdalla.
Miehestä ei ollut mitään havaintoa kokonaiseen viikkoon, joten hän päätti lähteä Kettulan Kurre – kirjastoon etsimään tuohon outoon kolotukseen lääkettä kirjasta.
Kirjastossa oli hiljaista. Yhtä vaimealta tuntui kirjastohuone, kuin hänen hyytävän viileäksi käynyt romanssinsa. Missään ei ollut kipinää, eikä sitä leiskuvaa lempeä, jota niin useasti oli ollut ilmassa.
Kirjoja löytyi joka lähtöön, eri näkökulmiin, ja aihepiireihin, mutta romantiikka oli ainut lääke Sanelman levottomaan sydämeen.
Aikansa sormeiltuaan kirjoja, nousi yksi teos ylitse muiden.
-Rak-kaut-ta…ja… kon-nan.. kouk-ku-ja, tavasi Sanelma ja tutki kirjan kansia.
-Justiinsa prikulleen minulle kirjotettu, huudahti ilahtunut Sanelma ja rutisti kirjaa rintaansa vasten ja tanssi.
Kirjaston hoitaja tuli varoittamaan äänekkäästä käytöksestä, mutta Sanelma ei ollut moksiskaan nuhteista.
-Pyh, saahan tässä tunteita näyttää, ähisi hän takaisin puolustellen itseään.
Kirjan kansikuvassa hymyili komea mies, yhtä komea kuin Elmeri ja tämän vieressä Kartanon neito.
Sanelma uskoi, että hän voisi uppoutua tuon kuvankauniin naisen osaan täysin. Olihan hän sentään melkein yhtä kaunis ja ehkäpä vieläkin tätä kuvaa näyttävämpi nainen, ajatteli hän tyytyväisenä.
-Jaaha, hymähti Sven.
Kirjahyllyjen välistä kurkisteli Kettulan kylän kesävieras Sven, joka oli vuokrannut mökin Sanelman naapurista.
Svenin piukkojen huulten lomasta Sanelma luki, että naapuri oli rekisteröinyt hänen olemassaolonsa.
-Voi tuhat tulimmaista! Ei minulla ole aikaa kanssasi lörpötellä Sven, sanoi Sanelma harmistuneena, ja yritti hätistellä miestä kintereiltään.
Sven käveli lähemmäksi, jotta näkisi minkä kirjan Sanelma oli itselleen valinnut.
-Sanelma, mun unelma, toisteli Sven ja työntyi majesteettisella nenällään Sanelman eteen, kuin uljas rantaleijona napa paljaana.
Sanelma sisuuntui ja käännähti kannoillaan.
Hän päätti jättää liehittelevän Svenin omien luulojensa varaan, sillä vähäinen onni, mikä rinnassa vielä kupli oli poksahtaa kuplastaan.
-Voi Elmeri, kunpa tietäisit miten langat on solmussa ja tunteet koukussa huokaisi Sanelma ja jatkoi kotona kirjan lukemista siihen uppoutuen.
Onneksi kirjan komea sankari oli sentään, kuin suuri Apollo, täynnä viisautta, juuri sellainen kuin Elmerikin oli.
Teksti ja kuva: Tuulia Marjanen