Vanhustyö-lehti: Ikääntyvästä yhteiskunnasta pitkäikäisyyden yhteiskuntaan
Julkaistu: 3.2.2025
Elinajanodotetta käytetään yhteiskunnan kehityksen kuvaajana, mutta pidentyvän elinajan seurauksia käsitellään kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti varsin ristiriitaisesti. Tutkimus osoittaa kuitenkin, että pitkäikäisyys ei venytä vanhuutta vaan elämä venyy keskeltä, mahdollistaa pidemmät työurat eikä lisää sairaita vuosia.
Elinaika on pidentynyt merkittävästi kehittyneissä yhteiskunnissa. Taustalla on paitsi lääketieteen kehittyminen, myös yhteiskunnan kehittyminen: turvalliset elinympäristöt, laadukas ravinto sekä ennaltaehkäisevä sosiaali- ja terveyspolitiikka. Suomalaisten elinajanodote kohosi ensimmäistä kertaa yli 50 vuoden 1900-luvun alun vuosikymmeninä, ja lähti sen jälkeen tasaiseen nousuun. Ensin odotetta pidensi lapsikuolleisuuden väheneminen, mutta 1950-luvulta lähtien elinajanodote on kasvanut erityisesti elämänkaaren pitenemisen vuoksi.
Pitkä elämä mahdollinen yhä useammalle
Elinajanodotteen kehittyminen noin 50 vuodesta 80 vuoteen kertoo merkittävästä muutoksesta. Väestötieteilijät kuitenkin muistuttavat, että elinajanodotteessa on viive, eikä se kuvaa todenmukaisesti tämän hetken lasten elinaikaa. Paremmin muutosta kuvaa se, kuinka suuren osan ikäluokasta arvioidaan saavuttavan tietyn iän. Ennustemalleissa on hajontaa, mutta kehittyneissä maissa kerättyyn väestödataan perustuvat mallit ennustavat, että noin puolet tämän päivän lapsista tulee saavuttamaan sadan vuoden iän.
Yleistyvästä pitkäikäisyydestä seuraa kolme merkittävää muutosta. Ensiksi: elämänkulku ja sen jaksotus muuttuu. Toiseksi: yhteiskunnan rakenteiden tulee sopeutua pitkäikäisyyteen. Kolmanneksi: eriarvoisuuden haasteet korostuvat.
Elämänkulku jaksottuu uudella tavalla
Pitkää elämää pidetään usein kirouksena, koska oletetaan, että se elämänkulun osa, jota kutsutaan vanhuudeksi, pitenee elinajan pidentyessä. Ajatus siitä, että vanhuus alkaisi tietyn ajan kuluttua syntymästä, on kuitenkin osoitettu vääräksi. Vanhuuden alkaminen kannattaa pikemminkin arvioida laskemalla taaksepäin kuolemasta. Kun Tampereen yliopiston tutkijat tarkastelivat, kuinka heikon toimintakyvyn aika sijoittui elämässä, kun ihmiset elivät pidempään, osoittivat tulokset, että huonon toimintakyvyn vuosien määrä ei kasvanut, vaikka elinikä piteni.
Tutkimuksen valossa vaikuttaakin siltä, että elämänkulku ei veny loppupäästä vaan keskeltä. Elämään tulee lisää terveitä, toimintakykyisiä vuosia. Ehdimme tehdä elämässä enemmän asioita, opetella uusia taitoja, tehdä palkkatyötä pidempään ja elää usean elossa olevan sukupolven yhteiskunnassa. Monet elämänkulun virstanpylväät siirtyvät ja koulutuksen, työelämän ja eläkeläisyyden ajankohta sekä kesto tulevat muotoutumaan elämänkulun pitenemisen myötä. Elämän venyminen ja elämänkulun uusi jaksottuminen johtaa kysymykseen siitä, mikä on pitkän elämän tarkoitus. Mihin ”ylimääräinen” aika tulisi käyttää?
Rakenteiden tulee sopeutua
Elämä venyy, mutta yhteiskunnan rakenteet on suunniteltu lyhyempiä elämänkulkuja varten. Yhteiskunnan on sopeuduttava siihen, että ihmiselämä kestää tyypillisesti vähintään sata vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että rakenteiden ja järjestelmien on uudistuttava perustavanlaatuisella tavalla. Muutosta tulee tapahtua ainakin koulutuksen, työn, terveyden edistämisen ja sosiaalipolitiikan alueilla.
Yhteiskunnan sopeutumisen tulee toisaalta tapahtua nopeasti koska muutos on nopeaa, toisaalta siinä täytyy myös ottaa huomioon sellainen kehitys, jonka seurauksia emme vielä täysin tunne. Tarve sopeuttaa rakenteet pitkäikäisyyteen johtaa kysymykseen siitä, osaammeko tunnistaa pitkän elämänkulun tarpeet ja ennakoida tulevaa kehitystä?
Eriarvoisuus korostuu
Pitkä elämä tuo myös elämänkulun eriarvoisuuden uudella tavalla esille. Aiemmin eriarvoisuus näkyi siinä, että korkeammat sosiaaliluokat saivat pidemmän elämän ja matalammat sosiaaliluokat lyhyemmän. Ero on olemassa edelleen, mutta myös vaikeissa olosuhteissa kasvaneet ja eläneet ihmiset tulevat elämään pitkään, ja vanhuuteen selvitään monenlaisten elämänpolkujen kautta.
Huono-osaisuus ja hyväosaisuus kerääntyvät elämänkulussa, ja eriarvoisuus alkaa näkyä uusissa elämänpaikoissa, elämän toisella puoliskolla. Se tulee näkyviin yhä enemmän työssä jaksamisessa, eläkeajan rahoittamisessa ja toimeentulossa sekä mahdollisuudessa hankkia tarvittavia terveys- ja hoivapalveluita. Eriarvoisuuden korostumiseen liittyy kysymys siitä, kuinka pitkäikäisyyden riskit yhteiskunnassa jaetaan ja kannetaan.
Kohti pitkäikäisyyden yhteiskuntaa
Suomen väestö ikääntyy teknisesti vielä muutaman vuosikymmenen, ja sen jälkeen ikäryhmät ovat tasaisemmin samankokoisia. Väestön ikääntyminen siis taittuu, mutta pitkäikäisyys kuitenkin jatkuu. Siirrymme ikääntyvästä yhteiskunnasta pitkäikäisyyden yhteiskuntaan. Jotta pitkäikäisyyttä voidaan hyödyntää hyvinvointia ja yhteiskunnan kukoistusta edistävänä tekijänä, tulee meidän ymmärtää, miten pitkäikäisyyden yhteiskunta eroaa ikääntyvästä yhteiskunnasta ja missä ikääntyvän ja pitkäikäisen yhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet yhtyvät, missä eroavat.
Anu Siren, gerontologian professori, Tampereen yliopisto
Artikkeli on julkaistu alun perin Vanhustyö-lehdessä 5/2024.