Ajankohtaista

Viime aikoina on koronankin yhteydessä puhuttu paljon resilienssistä, jonka voisi kääntää sinnikkyydeksi tai joustavuudeksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksilön ominaisuudesta, vaan myös yhteisöjen ja yhteiskunnan joustavuudesta sekä niiden antamasta tuesta yksilöille. Ikääntyneiden perhehoidossa resilienssin merkitys korostuu.

Tutkin väitöskirjassani ikääntyneiden perhehoitoa, jolla tarkoitetaan hoivaa tarvitsevan henkilön avun järjestämistä joko hänen omassa kodissaan tai perhehoitajan kotona. Tarkastelin väitöskirjassani pitkäaikaista perhehoitoa, jossa ikääntynyt muuttaa perhehoitajan luokse asumaan. Perhehoitajalla ei tarvitse olla koulutusta hoivatyöhön, jos hän hoitaa korkeintaan neljää ikääntynyttä omassa kodissaan.

Voimavaroja, joustavuutta ja sinnikkyyttä.

Perhehoitajat eivät ole työsuhteessa, vaan he tekevät toimeksiantosopimuksen kunnan kanssa, jonka perusteella heille maksetaan hoitopalkkio ja kulukorvaukset mm. ruokaostoksista. Verojen jälkeen perhehoitajalle jää noin 1000 euroa kuukaudessa yhtä hoidettavaa ikääntynyttä kohden. Perhehoitajalla on oikeus kahteen vapaapäivään kuukaudessa, mutta muuten he työskentelevät myös viikonloppuisin.

Olin utelias selvittämään, miten tällainen hoivamuoto toimii. Erityisesti minua kiinnosti, miten perhehoitajat jaksavat hoivatyössään, joka ei ole varsinaista työtä, jossa on hyvin vähän vapaa-aikaa ja joka kuitenkin vaatii hyvin ammattimaista osaamista. Tarkastelin erilaisia hoivatyöhön liittyviä jännitteitä ja voimavaroja – eli resilienssiä – niin yksilöllisellä, yhteisöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Jännitteitä ja resurssien puutetta

Jos ajatellaan yksittäistä perhehoitajaa, niin suurimmat jännitteet hänen arjessaan liittyivät hoivatyön sitovuuteen. Sitovuus sekä vähensi perhehoitajien vapaa-aikaa että vaikutti negatiivisesti heidän ystävyyssuhteisiinsa. Käytännössä tämä johtui siitä, että perhehoitoon sijoitetut ikääntyneet olivat odotettua huonokuntoisempia, mutta myös sijaisten saaminen vapaiden ajaksi oli hankalaa. Pieni osa perhehoitajista ei ollut pitänyt yhtäkään vapaapäivää, koska he kokivat vapaiden järjestämisen liian työlääksi.

Taloudellinen epävarmuus aiheutti murhetta varsinkin perhehoidon alussa, sillä mitään varmuutta asukkaiden saamisesta ei ollut. Myös hoitopalkkio koettiin liian pieneksi verrattuna tehtyyn työmäärään. Osalla perhehoitajista oli jatkuvia vaikeuksia kuntien kanssa, erityisesti hoitopalkkion saamisessa – joskus hoitopalkkiota ei nimittäin maksettu ollenkaan tai se oli väärän suuruinen.

Ylipäätään perhehoitajien mukaan he saivat kunnilta liian vähän tukea työhönsä eikä heitä pidetty ”oikeina” hoivatyöntekijöinä. Liian usein perhehoitajat joutuivat selviämään erilaisista haasteista ja vastoinkäymisistä itse. Epäluottamusta kuntaan lisäsi tiedonkulun ongelmat: esimerkiksi perhehoitoon saattoi tulla uusi asukas, jolla oli mukanaan vain lista hänen käyttämistään lääkkeistä.

Hyvinvointia ja hyvää hoivaa

Edellä mainituista ongelmista huolimatta suurin osa perhehoitajista oli todella tyytyväisiä työhönsä ja kokivat sen merkitykselliseksi. Perhehoitajat kokivat, että sekä heidän asukkaansa että asukkaiden omaiset arvostivat heidän työtään. Hoivatyön suhteen tärkein asia oli se, että perhehoitajat pystyivät toimimaan oman hoivaetiikkansa mukaisesti ilman ylhäältä saneltua aikapakkoa tai kiireen tuntua. Monet kokivat kotona työskentelyn mielekkääksi ja tärkeäksi.

Kiinnostavaa oli se, että erityisesti ne perhehoitajat, joilla oli aikaisempaa kokemusta esimerkiksi laitoshoidosta, eivät missään nimessä halunneet takaisin entisiin työpaikkoihinsa. Perhehoito mahdollisti joustavan työn ja läheiset suhteet ikääntyneisiin – jopa siinä määrin, että osa koki asukkaansa perheenjäseniksi. Oman perheen tuki oli monelle korvaamaton ja se kompensoi muun tuen puutetta.

Kohti parempaa perhehoitoa

Ikääntyneiden perhehoidossa on vielä paljon kehitettävää, mutta se voisi aidosti olla hyvä hoivamuoto niin ikääntyneiden kuin perhehoitajienkin kannalta. Perhehoito mahdollistaa yksilöllisen hoivan saamisen ja joustavan hoivatyön, mutta perhehoitajien resilienssin ja jaksamisen tukeen olisi kiinnitettävä kunnissa enemmän huomiota. Erityisesti olisi kehitettävä perhehoitajien sosiaaliturvaa ja sijaisjärjestelmää. Perhehoitoon pääsemisen kriteerejä olisi myös tarkennettava, jotta perhehoitoon ei sijoitettaisi liian huonokuntoisia ikääntyneitä, sillä se vaikuttaa ratkaisevasti perhekotien arjen toimivuuteen ja perhehoitajan jaksamiseen.

Teksti: Emilia Leinonen

Artikkeli on julkaistu Vanhustyö-lehdessä 1/2021.