Helena Hiila-O’Brien

Koko kansan mielenterveyden edistäjä psykologi Pirkko Lahti on sanonut, että ihmisellä pitäisi olla kuusi läheistä ystävää, arkunkantajaa. Lisäksi olisi hyvä, jos he olisivat eri ikäisiä. Ainakin arkunkantajiksi tarvitaan myös nuoria, samanikäiset ystävät tuskin jaksavat enää kantaa ystäväänsä hautaan. Moni sanoo, että puoliso on paras ystävä. Hyvä niin, mutta toivottavasti ei kuitenkaan ainoa. Ylipäänsä yhden ystävän varassa ei kenenkään pitäisi olla. Ne kuusi arkunkantajaa ovat myös ystävän huolien kantajia. Kuusi läheistä ystävää on kuitenkin aika paljon vaadittu. Ainakaan minulla ei ole niin montaa läheistä ystävää. Tuttavia kyllä ja kavereita. Mutta sellaisia ihmisiä, joihin voisin tukeutua vaikeina hetkinä, tai joille voisin kertoa iloisen uutisen, ei ole montaa. Parhaat ystäväni ovat lukioajalta, kumpikaan ei asu pääkaupunkiseudulla. Tapaamme harvoin, mutta joka kerta on kuin olisimme eronneet eilen. Vanhojen ystävien seurassa on helppo olla. Olemme kokeneet yhdessä monet ilot ja jakaneet monet murheet. Olen kiitollinen, että he molemmat ovat elossa ja hyvässä kunnossa. Voin milloin tahansa soittaa heille. On oikeastaan pieni ihme, että ystävyytemme on kestänyt yli puoli vuosisataa!

Työelämässä ihmissuhteita tuntui joskus olevan liikaakin. Ystävät saivat jäädä toiseksi, kun päälle painoivat työmatkat, ylityöt ja vielä perhe-elämän vaatimukset. ”En ehdi tällä kertaa, mutta palataan asiaan”, muistan torjuneeni liian usein ystävieni tapaamispyynnöt. Onneksi tästä huolimatta jotkut ystävyyssuhteet säilyivät. Nyt eläkkeellä olisi aikaa, mutta onko enää ystäviä. Olisi kannattanut pitää kiinni ystävistä myös kiireisinä työvuosina. Tämän neuvon haluaisin antaa vielä työelämässä oleville. Ystävät ovat elämän varsinainen pääoma, jota kannattaa kartuttaa. Sillä mitä se auttaa ihmistä, vaikka hänellä olisi kaikki maailman rikkaus, mutta ei ketään kenen kanssa siitä nauttisi.

Osa ystävistäni on jo kuollut, vähän aikaa sitten osallistuin ortodoksisiin hautajaisiin. Yllättävästi pappi sanoi siunaustilaisuuden lopuksi: ”Hyvä saattoväki, teidän tehtävänne on elää ja nauttia siitä mitä elämä itse kullekin antaa, eläkää täysillä!” Perheen ohella ystävät kuuluvat täyteen elämään.

Ei vain kuolema vaan myös sairaus voi siirtää ystävyyden vain muistoihin. Paras työelämän aikana syntynyt ystävyyssuhde on surullisessa vaiheessa; ystävä, joka oli minulle esikuva ja joka esimerkillään näytti, miten haastavista tilanteista selviydytään, sairastaa parantumatonta tautia. Meillä oli tapana kävellä Töölönlahden ympäri ja panna samalla maailmaa järjestykseen. Ensiksi hidastui kävelyvauhti, sitten järkkyi tasapaino niin, että ystäväni tarvitsi rollaattorin, lopulta pyörätuolin. Hän ei enää selviytynyt kotona, vaan joutui siirtymään palvelutaloon. Lupasin, että käyn hänen luonaan joka viikko. Häpeän, että en pystynyt pitämään lupaustani. Toisaalta emmehän ennenkään tavanneet viikoittain. En tiedä, mistä puhuisimme, istumme vastakkain, kysyn jotain ja hän vastaa lyhyesti kuiskaamalla. Ääni ei enää toimi. Vein käsivoidetta ja hieroin hänen käsiään, siitä hän piti. Nykyään käyn häntä tapaamassa kerran kuussa, vietän siellä iltapäivän. Katsomme valokuvia. Juttelemme. Juomme pullakahvit. Hänellä on sukulaisia, joten ei hän ole vain minun varassani. Joku heistä sanoi: ”Hienoa, että jaksat käydä täällä häntä tapaamassa.”

Hän on ystäväni. Kun olemme olleet ystäviä hyvinä aikoina niin voimme olla ystäviä huonoinakin aikoina. Jonkun täällä pitää käydä. Jos en minä, niin kuka? Vastaavassa tilanteessa minäkin haluaisin, että vanha ystävä, jonka tunnen, kävisi luonani.

Monet järjestöt, vaikkapa SPR tai Helsinki Missio järjestävät ystäväpalvelua ja moni eläkeläinen toimii ystävänä, käy 73

tapaamassa yksinäistä ihmistä tai toimii palvelevassa puhelimessa. Tämä järjestetty ystävyys on yhtä arvokasta kuin spontaanisti syntynyt, siinä ihminen kohtaa ihmisen. Järjestön rooli on tuoda nämä ihmiset yhteen, antaa vapaaehtoiselle valmiuksia erilaisten ihmisten kohtaamiseen ja motivoida häntä ylläpitämään suhdetta. Muutama vuosi sitten olin itse mukana Helsinki Mission Aamukorvassa, puhelinpalvelussa, joka on auki klo 05–08 kaikkina päivinä. Useimmat soittajat olivat yksinäisiä vanhuksia, joille tämä puhelu saattoi olla päivän ainoa ihmiskontakti. Toiminnan ylläpitäjä järjesti meille koulutusta ja kerran vuodessa joulun aikaan joulukonsertin. Se oli hieno palkinto siitä, että olin jaksanut nousta kerran kuukaudessa olemaan läsnä ihmiselle. Nyt näidenkin järjestöjen toiminnan rahoitusta kiristetään ja puhutaan halventavasti vapaaehtoistyöstä. Ei vapaaehtoinenkaan työ toimi ilman organisointia. Kun yksinäisyys on kansantauti, yhteiskunnan kannattaisi tukea niitä , jotka haluavat tätä ongelmaa helpottaa.

”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän? Anna meren sen selvittää, kuka vierelles´ jää. Kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa, silloin ystävyys punnitaan”, lauloi Vesa-Matti Loiri vuosia sitten. Hädässä ystävä tunnetaan, auta miestä mäessä, älä mäen alla, toteaa suomalainen sananlasku. Ystävälle voit kertoa huolesi ja odottaa, että hän kuuntelee ja tukee sinua. Mutta iloitseeko ystäväsi myös menestyksestäsi, vaikkapa työelämässä, parisuhdemarkkinoilla tai perhe-elämässä? Osaatko itse iloita vai kaihertaako kateus, miksi tuo onnistuu, mutta minä en? Kateus on vain tunne, joka on aika yleisinhimillinen. Sen vuoksi hyvää ystävyyttä ei kannattaisi katkaista. Entäpä, jos sanoisit ” Olen iloinen menestyksestäsi, mutta en mahda mitään sille, että käy vähän kateeksi”.

Erityisen iloinen olen siitä, että minulla on pari hyvää ystävää myös Australiassa, jossa nyt eläkkeellä ollessa vietän osan vuodesta. He ovat suomalaisia naisia, joihin ystävystyin asuessani maassa parikymmentä vuotta sitten. Tapaamme, kun he käyvät Suomessa ja minä Australiassa. Heidän kauttaan olen päässyt sisälle australialaiseen elämänmenoon.

Olisi hienoa, jos minulla olisi vaikkapa nuori opiskelija, pienten lasten äiti tai juuri työelämään pyrkivä nuori ystävinä. Mutta niin ei ole. En minäkään ollut kenenkään vanhuksen ystävä nuorena, muuta kuin sukulaisteni. Pidän kiinni näistä olemassa olevista ystävistäni. He ovat samanikäisiä kuin minä.

Voiko ystäviä saada enää vanhana? Se on paljon vaikeampaa kuin nuorena. Mutta ei kaikkien tarvitse olla sydänystäviä, ihan tavallinen kaveruuskin riittää. Olen huomannut, että jokin yhteinen kokemus, vaikkapa matka tai harrastus luo alustan kaveruudelle, josta voi kasvaa syvempikin ihmissuhde.

Päätän olla avoin kaikille kohtaamisille, tuttaville, kavereille, uusille ystäville, ja kiitollinen vanhoille ystäville, olivat he minkä ikäisiä vain. Eiköhän se arkku saada kannettua hautaan sukulaispoikien toimesta. Ystäviä tarvitaan elämää ei niinkään hautajaisia varten.

Kirjoittaja

Helena Hiila-O´Brien s.1949

Koulutukseltaan VTM, EMRA. Työskennellyt Väestöliiton toimitusjohtajana, sitä ennen Kehitysvammaliiton toiminnanjohtajana, sekä eri tehtävissä sosiaalihallituksessa ja sosiaali- ja terveysministeriössä.

Luottamustehtäviä: Nykyiset: Eläkeliiton Helsingin yhdistyksen hallituksen jäsen, VARMA työeläkeyhtiön eläkkeensaajien neuvottelukunnan jäsen.

Harrastaa lukemista, kirjoittamista, vesijuoksua ja brittisarjojen seuraamista.

Motto: Aina kannattaa yrittää!