Helena Tapper

Onko koskaan oikea aika olla näkyvä nainen, jolla on paikka yhteiskunnassa, yhteisössä ja tässä maailmassa? Mitä näkymätön nainen tarkoittaa: tarkoittaako se näkymättömyyttä, jonka itse on valinnut vai näkymättömyyttä, johon ei ole voinut vaikuttaa. Edelleen: milloin ja missä tilanteissa haluamme tulla näkyviksi. Jos haluan tulla näkyväksi, teenkö tuolloin kompromisseja minulle tärkeistä asioista. Määrittelen näkymättömyyden omassa elämässäni vaiheiksi, jolloin koin voimattomuutta vaikuttaa omaan elämääni ja minuun kohdistuneeseen vallan käyttöön. Omaan toimintaani tietysti vaikuttavat arvot ja kasvatus.

Pohdiskelin näitä omien kokemusteni kautta nuoruudesta tähän päivään. Pitää tietysti muistaa, että olen ja olemme osa yhteiskunnan muutosta ja oma asemani heijastaa myös yhteiskunnan arvojen muutosta. Nämä riippuvuudet ovat näkyviä ja monimutkaisia. Miten näkymättömyyteni ja nähdyksi tulemiseni on muuttunut vuosikymmenien aikana? Millaisia tunnetiloja kokemani minuun kohdistunut näkymättömäksi tekeminen on aiheuttanut? Olen poiminut tähän muutamia näkymättömäksi tekemisen kokemuksia. On syytä todeta, että kaikissa tapauksissa lausuntojen ja arvioiden antajat ovat olleet miehiä. Toisaalta myös tukijani ovat olleet miehiä.

Aloitan kouluajoista: olin ujo ja tunnollinen tyttö. Tein vaadittavan ja olin keskinkertainen oppilas. En haastanut opettajia tai oppitunteja vaikeilla tai radikaaleilla kysymyksillä. Olin koulun koripallojoukkueessa, mutta muuten olin ujo ja hiljainen. En ollut koulutovereiden keskipiste. Kerran lukiossa esitin kysymyksen koulumme rehtorille niin sanotulla kyselytunnilla: Miksi koulussamme ei opeteta ranskaa tai espanjaa? Hän vastasi minulle tiukasti: Jos tämä koulu ei riitä sinulle, voit hakeutua Tampereen kouluihin, siellä varmaan tarjotaan noita kieliä. Ei kovin rakentava vastaus ja jatkoin ilman noita kieliopintoja. Tunsin, että minut asetettiin riviin: älä haasta meitä. Olin lukiovuosina näkymätön nainen.

Yliopisto-opinnot avasivat uuden avaran vaiheen elämässäni. Olin innokas opiskelija ja opiskelin yhteiskuntatieteitä ymmärtääkseni maailmaa paremmin. Ja opinkin ymmärtämään. Pidin viestinnän opinnoista ja kansantaloustieteestä. Olin kesäharjoittelijana Aamulehdessä ja tein opiskeluaikoina Radio- ja TV-sivuja Aamulehteen. Olin menossa toista kesää Aamulehteen toimittajaksi, kun sain kirjeen Aamulehden jo nyt edesmenneeltä päätoimittajalta, että emme tarvitse palveluitasi. Kirjeessä hän totesi, etten ole pätevä toimittaja. Tämä oli ravisuttava kokemus nuorelle naiselle. Järkytyin ja jouduin kokoamaan itseni. Olin ollut toimittajana eri lehdissä eikä tällaista palautetta ollut tullut. Tämän kirjeen aikaan olin juuri valmistunut maisteriksi pääaineena lehdistö- ja tiedotusoppi. Yliopiston viestinnän professorit olisivat halunneet viedä asian julkisuuteen sen vääryyden takia. Torjuin ehdotuksen, koska se olisi vaikuttanut pienessä maassa tulevaisuuteeni. Pyysin kuitenkin vastausta Aamulehdestä tuohon epäpätevyyteen. Sitä ei tullut, mutta minulle kerrottiin myöhemmin, että toimitukseen piti saada joku muu henkilö, jolla oli läheiset suhteet lehden johtoon. En jatkanut haastamista, vaan lähdin Grenoblen yliopistoon opiskelemaan ranskaa. Pois tunkkaisuudesta. Minusta tehtiin näkymätön käyttämällä valtaa.

Jatkoin opintoja Helsingin yliopistossa metsätieteissä ja tein pro gradutyöni puunkorjuun tuottavuudesta Suomessa, Ruotsissa ja Kanadassa. Tutkimusmenetelmä oli ekonometrinen analyysi. Työ oli haasteellinen nimenomaan ekonometristen tutkimusmenetelmien vuoksi, mutta opin siitä paljon. Tuohon aikaan metsäekonomiassa oli harvoja professoreita arvioimassa opinnäytteitä. Metsäntutkimuslaitoksen professorilta pyydettiin lausunto pro gradustani ja se oli murskaava: tämä työ on tiedekunnan huonoin opinnäytetyö. Olin murskautunut, ja siksi hain vastausta yliopiston alan professoreilta ja sain sen: työni ei ollut tiedekunnan huonoin ja minulle kerrottiin arvion syy. Syynä oli lausunnon antajan terveydentila, muutkin olivat kokeneet samaa. Olin vallankäytön kohteena. Tuohon aikaan naisia vuosikurssilla oli vain muutamia. Kaikki professorit ja arvioijat olivat miehiä. Sain kuitenkin tukea kahdelta professorilta epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Pro graduni hyväksyttiin arvosanalla hyvä.

Olin eri opetus- ja tutkimustehtävissä yhteensä 19 vuotta Helsingin yliopistossa ja Suomen Akatemiassa. Jatko-opintojeni aihe oli tietotalous ja tietoyhteiskunta. Tuohon aikaan 1980-luvun alussa tietotalouden tutkimus oli maailmalla alussa ja Suomessa erityisesti alkumetreillä. Halusin kuitenkin tutkia asiaa ja sain ASLA-Fulbright-apurahan Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa tietotalouden tutkimus oli jo edennyt. Tuona aikana opiskelin tohtoriopintoja University of Southern Californiassa (USC) ja University of California Los Angelesissa (UCLA). Erityisesti UCLA:ssa sain teoreettisen pohjan tietotalouden ja tietoyhteiskunnan jatko-opinnoilleni. Olin myös vieraileva tutkija MIT:n Sloan School of Managementissa.

Oliko helpompi tulla nähdyksi uusilla tutkimusaloilla? Uusilla aloilla tai tutkimussuunnilla on kriittinen ja ratkaiseva vaikutus alan teoriaan ja tutkimukseen. Alojen uutuus luonnostaan tarkoittaa sitä, että asiantuntemus on vielä suhteellisen ohutta. Onko näissä olosuhteissa helpompi tulla nähdyksi, mutta samaan aikaan haastetuksi? Vastaan, että uudella alalla tutkimustyö on haastavaa, koska perinteinen teoreettinen ajattelu hallitsee tutkimusalaa. Minulle sanottiin, että kai ymmärrän, että työtäni arvioidaan tiukemmin, koska työni sijoittuu viestinnän ja kansantaloustieteen välimaastoon. Tein lisensiaattityöni tietoyhteiskunnasta riskiyhteiskuntana vuosia myöhemmin.

Väittelin tietoyhteiskuntapolitiikasta ja kehityksestä 70-vuotiaana. Kysymykseni on, miksi jonkun tutkimusalan asiantuntijat torjuvat tai vaikeuttavat uuden ajattelun avaajia. Uutta teoreettista ajattelua ja tutkimusta pitäisi tukea. Minut yritettiin tehdä näkymättömäksi akateemisesti, Suomessa.

Siirryin kansainvälisiin tehtäviin 13 vuodeksi eri maanosiin. Monikulttuurisessa ympäristössä on syytä miettiä toimintatapojaan. Selviydyt parhaiten, jos ymmärrät tämän ajoissa. Se vaatii kärsivällisyyttä ja kuuntelua. Olen eri maissa työskennellessäni oppinut johtajuudesta ja johtajista. Olin itse asiassa johtajuuskoulutusohjelman johtaja Afrikassa. Johtajuus on ammatti kuten muutkin, mutta siihen yhdistyy alan osaaminen, organisaation tunteminen ja organisaatiokulttuuri. Johtajan pitäisi osata priorisoida ja delegoida. Tämä ei ole helppoa. Hyvä johtaja luottaa alaisiinsa ja antaa heidän oppia työssään, learning by doing. Mitä hierarkkisempi organisaatio, sitä haastavampi on johtajuus. Ongelmat johtajuudesta syntyvät usein johtajan epävarmuudesta ja luottamuksen puutteesta. Tästä syntyy väittelyjä ja konflikteja, jotka ovat usein turhia.

Afrikassa minusta tuli näkyvä monella tavoin. Oma työelämän kokemukseni ja kasvuni tekivät minusta näkyvän. Olin arvostettu asiantuntija ja johtaja. Afrikassa arvostetaan asiantuntemuksen ohella kokemusta ja senioriteettia. Arvostus on ansaittava ja kun se on tehty, työtehtävät sujuvat. Minulla on edelleen useita kollegoja eri Afrikan maissa. Entä nyt Suomessa? Koen olevani näkyvä omissa yhteisöissäni. Olen ja olemme parhaillamme olemalla oma itsemme. Tässä iässä moni asia helpottuu, kun voin olla oma itseni. Ei tarvitse olla millainen muut haluavat. Voiko tulla nähdyksi, jos ei tunne tai näytä itseään? Voiko nainen nyky-yhteiskunnassa olla anteeksiantamattomasti oma itsensä ja tulla nähdyksi? Vastaan tähän, että kyllä osittain, mutta vielä on lasikattoja rikkomatta ja vastavoimia. Minulle sanottiin organisaatioissa eri maissa, kai sinä Helena tiedät, kuka on täällä johtaja. Nämä johtajat olivat miehiä.

Mutta lopuksi vielä miehistä henkilökohtaisessa elämässäni. Kun olin nuori nainen, olin ujo ja näkymätön myös miehille. Pääosan nuoren naisen elämästäni vietin opiskelemalla ja matkustamalla. En kuvitellutkaan meneväni naimisiin tai parisuhteeseen. Koin sen ahdistavana. Opiskelu, tutkiminen ja matkat toivat minulle vapauden. Tätä eivät miehet kestäneet ja sitä, etten halunnut naimisiin. He valitsivat melko pian ja viisaasti toisen naisen. Nuoruuden vuosina miehet halusivat muuttaa minua, tehdä minusta toisenlaisen. Se ei onnistunut. ”Hymyilisit enemmän!” ”Miksi olet niin vakava?” Olin siis näkyvä heille nuorena ehkä viehättävänä naisena, mutta en omana itsenäni. Näin jatkui vuosikymmeniä. Sitten tapasin miehen, joka ei ole yrittänyt muuttaa minua, vaan pitää minusta tällaisena. Yritin itse olla erilainen, en oma itseni, mutta se ei onnistunut. Olen näkyvä hänelle tässäkin iässä. Hiljaisella ja arkisella tavalla.

Olen kirjoittanut näkymättömäksi tekemisen kohteena olemisesta kokemusteni pohjalta. Olen toki ollut myös näkyvä. Lopulta korkeassa iässä meillä on paljon annettavaa ja rohkaistavaa uusien sukupolvien naisille. Joskus näkymättömyys voi olla strateginen valinta, mutta jos näkymättömyys on vallan käytön tulos, se on tuomittavaa. Silloin on toimittava.

Kirjoittaja

Helena Tapper s.1951

Koulutukseltaan Valt.tri, MMM. Aiemmin työskennellyt: kehitysyhteistyöasiantuntija: innovaatiotoiminta, koulutus ja ICT; afrikkalaisten naisyrittäjien mentori; yliopiston lehtori.

Luottamustehtäviä: Kivennapaseuran hallituksen jäsen, Kivennavan Ahjärveläiset ry:n varapuheenjohtaja.

Harrastaa kuntosalia, uintia, puutarhanhoitoa ja kirjoittamista.

Motto: Tuleen ei saa jäädä makaamaan.