Ajankohtaista

Sosiaalinen kuolema vanhuudessa

Sosiaalinen kuolema voi kohdata ikäihmisiä

Sosiaalisesta kuolemasta puhutaan silloin, kun ihminen tai ihmisryhmä jätetään normaalin sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Sosiaalinen kuolema voi kohdata myös vanhoja ihmisiä sekä yksilöinä että väestöryhmänä. Vanha ihminen saatetaan sivuuttaa hänen elämäänsä liittyvässä päätöksenteossa ja vanhat ihmiset voivat ryhmänä kokea olevansa yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolella.

Olemme tehneet Tampereen yliopistossa Vanheneminen ja sosiaalinen hyvinvointi (SoWell) -tutkimusta vuodesta 2018 alkaen. Tutkimme ikääntyneen väestön hyvinvointia, jota on lähestytty mm. teemahaastattelujen kautta. Teemahaastatteluja tehtiin alkuvuodesta 2019 yhteensä 36 ihmisen kanssa vanhustenhoidon kriisikeskustelun käydessä kuumimmillaan.

Valvira oli sulkenut lukuisia asumispalveluyksiköitä ja kiivastakin sananvaihtoa käytiin esimerkiksi hoitajamitoituksesta ja hoivaan liittyvästä suuryhtiöiden voitontavoittelusta. Asiantuntijat pitivät juurisyynä huonoon tilanteeseen vanhustenhoitoon käytettävän rahan rajua ja pitkään jatkunutta alimitoitusta.

Professori Teppo Krögerin mukaan meiltä puuttuu vanhustenhoidosta vuositasolla miljardi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Professori Marja Jylhän mukaan kyse on puhtaasti arvovalinnasta – me suomalaiset emme jostakin syystä ole valmiita rahoittamaan ikäihmisten hoivaa tarvittavassa määrin.

Miltä tällainen tilanne mahtaa tuntua eläkeikäisistä ihmisistä? Täyttyvätkö jopa sosiaalisen kuoleman kriteerit, kun yhteiskunta ei ole halukas panostamaan tietyn väestöryhmän hyvinvointiin?

Sosiaalisen kuoleman osatekijät

Sosiaalisen kuoleman on nähty syntyvän kolmen ilmiön yhteisenä lopputuloksena. Siihen liitetään sosiaalisen identiteetin menettäminen, sosiaalisen osallisuuden menettäminen ja särkyvään kehonkuvaan liittyvät sosiaaliset menetykset.

Kaikki nämä elementit olivat tunnistettavissa vanhojen ihmisten haastattelupuheessa. Sosiaalisen identiteetin ja osallisuuden menettäminen näkyi ihmisten puheissa monin tavoin. Monet pelkäsivät tulevaisuudessa siintävää huonon toimintakyvyn aikaa, joka johtaisi suureen riippuvuuteen toisista ihmisistä. Mahdollista pitkäaikaishoidon aikaa kuvattiin riutumisena ja sängyn päällä makaamisena toisten tehdessä vaipanvaihtoja ja työntäessä lusikalla ruokaa suuhun.

”Vaivaistalon” pelko on palannut vahvana.

Puheista näkyi selvästi pelko oman toimijuuden ja osallisuuden kadottamisesta. Ajateltiin, että pitkäaikaishoidossa muututaan subjektista toiminnan kohteeksi ja ihmisyksilönä toisille yhdentekeväksi. Toisin sanoen särkyvän kehonkuvan vuoksi menetetään sosiaalinen identiteetti ja osallisuus eikä sellaista elämää nähty elämisen arvoisena. Monet ottivatkin puheeksi eutanasian mahdollisena ratkaisuna omalla kohdallaan.

Huomionarvoinen seikka oli, että tällaisen omakohtaisen sosiaalisen kuoleman nähtiin aina väijyvän jossakin tulevaisuudessa. Sitten, kun toimintakyky heikkenee rajusti. Sitten, kun ollaan toisten avun varassa. Sitten, kun oma itsenäisyys on menetetty.

Sen sijaan vanhoista ihmisistä väestöryhmänä puhuttaessa sosiaalisen kuoleman katsottiin jo tapahtuneen. Tuotiin esiin, kuinka yhteiskunta ei vastaa vanhojen ihmisten palvelutarpeisiin, vaikka ne hyvin tiedetäänkin. Epäiltiin, että nuoremmat sukupolvet näkevät vanhat välttämättömänä pahana ja yhteiskunnan rasitteena. Joku puhui vanhoista ihmisistä huutolaisina, jotka annetaan hoidettavaksi sille, joka sen halvimmalla tekee. Näyttää siltä, että ”vaivaistalon” pelko on palannut vahvana vanhojen ihmisten keskuuteen. Näissä puheissa oli varmasti kuultavissa kaikuja haastattelujen aikaan vellovasta vanhustenhoitokeskustelusta.

Nyt on Lasarusten aika

Tutkimuksessamme monet ihmiset puhuivat vanhuudesta sosiaalisen kuoleman kriteerit täyttävällä tavalla. Jotkut näkivät vanhojen ihmisten aseman hyvänäkin, mutta valtaosalla siihen liittyi ongelmia.

Hätkähdyttävää oli kuulla toistuva toive eutanasiasta silloin, kun itsenäisyys on menetetty ja ollaan toisten avun varassa. Puheista kuuluu omillaan pärjäämisen eetos ja viime vuosikymmeninä vanhuuskuvaan hiipinyt aktiivisuuden ja ”onnistuneen ikääntymisen” vaatimus. Itsenäisyyden menetys koetaan epäonnistumisena ja sosiaalisena kuolemana.

Tilanne tuntuu kovin julmalta varsinkin, kun muistamme elämän väistämättömät perustotuudet – me olemme haavoittuvia olentoja ja tosiasiallisesti täydellisen riippuvaisia toisistamme koko elämämme ajan. Ikuisen nuorekkuuden ja aktiivisuuden vaatimus työntää alati kasvavaa väestönosaa kohti sosiaalista kuolemaa.

Meistä valtaosa muistaa varmasti Lasaruksen Uuden testamentin kertomuksista. Lasarus oli kuollut, mutta Jeesus herätti hänet kuolleista. Sosiaalisesti kuolleen voi palauttaa elävien kirjoihin ilman ihmetekoja. Vanhojen ihmisten kohdalla riittää, kun palautetaan oikeus luonnolliseen ikääntymiseen ja tunnustetaan tuo oikeus riittävällä vanhustenhoidon resursoinnilla. Kenenkään ei pidä hävetä luonnollista avun tarvettaan. Eihän?

Jari Pirhonen, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto ja Gerontologian tutkimuskeskus

Artikkeli on julkaistu Vanhustyö-lehdessä 1/2020.