Vanhustyöhön kohdistuu Suomessa paineita usealta suunnalta. Väestön ikärakenteen vuoksi ympärivuorokautista hoitoa tarvitsevien määrä kasvaa samalla, kun työikäisten määrä pienenee. Julkisen talouden heikon tilanteen ja useiden poliittisten ratkaisujen myötä vanhusten hoidosta vastaavat palveluyksiköt joutuvat vastaamaan asiakkaidensa tarpeisiin yhä vähäisemmällä työntekijämäärällä. Oman lisänsä yhtälöön tuo ikääntyneiden hoivatyön vähäinen pito- ja vetovoimaisuus.

Hoitajien työnkuvan selkeyttämistä ja työnjaon uudistamista on esitetty yhdeksi vastaukseksi resurssipulaan. Esimerkiksi Petteri Orpon hallituksen Hyvän työn ohjelma pyrkii lisäämään avustavan henkilöstön käyttöä tehtävissä, jotka eivät edellytä laillistetun ammattihenkilön osaamista. Uudistusten toivotaan vapauttavan ammattilaisten työaikaa välittömään asiakas- ja potilastyöhön ja parantavan välillisesti myös hoitotyön veto- ja pitovoimaisuutta.

Jotta tehtävien uudelleenjärjestely todella lisäisi hoitotyön houkuttelevuutta, on tärkeää ymmärtää hoitajien näkemyksiä aiheesta. Tarkastelemme vielä julkaisemattomassa tutkimuksessamme sitä, miten vanhustyöntekijät puhuvat työnsä eri osa-alueista ja miten työn merkityksellisyys rakentuu heidän puheessaan. Haastattelimme 17 ympärivuorokautisessa palvelusasumisessa työskentelevää sairaanhoitajaa (7) ja lähihoitajaa (10). Aineisto kerättiin vuonna 2024 viidestä Etelä-Suomessa toimivasta palveluyksiköstä.

Haastatteluissa korostui kaksi toisistaan poikkeavaa tapaa puhua työstä

Ero ilmeni sekä hoitajien kuvatessa itselleen mielekkäimpiä työn osa-alueita että heidän nimetessään tehtäviä, jotka he olisivat valmiita delegoimaan muille työntekijäryhmille. Osalle työn merkityksellisyys kumpusi vanhusten kanssa jaetuista yhteisistä hetkistä, ’kohtaamisista’. He olivat useimmiten valmiita luopumaan tehtävistä, joissa vuorovaikutus ei ollut keskeisessä roolissa, kuten kirjaamisesta tai kodinhoidollisista askareista.

Toiset taas kokivat merkityksellisimmiksi tehtävät, jotka vaativat erityistä kliinistä ja teknistä osaamista. Esimerkiksi haavanhoidossa onnistuminen tai eri elintoimintoja kuvaaviin mittareihin perehtyminen oli heille tärkeää. He olivat valmiimpia luopumaan vuorovaikutuksellisista työtehtävistä, joiden objektiivinen arvioiminen oli vaikeaa, kuten ruokailussa avustamisesta.

Tämä jakolinja ei noudatellut yksiselitteisesti hoitajien koulutustaustaa, vaikka lähihoitajat olivatkin taipuvaisempia painottamaan vanhusten kohtaamista ja sairaanhoitajat teknisiä toimenpiteitä.

Ristiriitainen ’viriketoiminta’

Lähes kaikkia haastateltavia yhdisti kokemus niin sanotun ’viriketoiminnan’ hankaluudesta. Hoitajien puheessa viriketoiminta tarkoitti esimerkiksi taide- ja musiikkituokioita, ohjattua ryhmäliikuntaa tai ulkoilua. Sen tarjoaminen tunnistettiin tärkeäksi vanhusten kannalta, koska sillä pyrittiin edistämään arjen mielekkyyttä. Hoitajat kuitenkin puhuivat näistä tehtävistä poikkeuksetta teknisinä suoritteina, jotka oli sovitettava kiireiseen aikatauluun kaikkien muiden tehtävien lisäksi. Useimmat hoitajat olivatkin valmiita ulkoistamaan ’viriketoiminnan’ muille työntekijäryhmille.

Vanhustyöntekijät mukaan työtehtävien kehittämiseen

Vanhustyö koetaan siis merkitykselliseksi eri syistä. Kun saman ammattiryhmän edustajilla on toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, mikä on heidän työnsä ydin, ei työtehtävien uudistus ole aivan yksinkertaista.

Jos vanhuspalveluiden kestävyys ja hoitohenkilökunnan riittävyys pyritään turvaamaan työnjakoa uudistamalla, on ehdottoman tärkeää edetä kehittämistoimissa työntekijöitä kuullen. Suosittelemme myös, että keskustelut tehtävien muutoksista käytäisiin ainakin osin työpaikkatasolla. Näin varmistetaan, että uudistukset tukevat hoitotyön ydintehtäviä ja edistävät työhyvinvointia.

Tutkimuksen aineisto kerättiin Työtä, tekijöitä ja osaamista ikääntyneiden palveluihin -kehittämishankkeen yhteydessä. Hanke oli Euroopan Sosiaalirahaston osarahoittama.